tiistai 4. marraskuuta 2014

Minä vai minä, minun vai minun elämä?

Olin päättänyt, etten enää valittaisi tänne. Että kirjoittaisin vain hyviä asioita, tai ainakin hyvään suuntaan meneviä asioita. Oikeammin olin päättänyt, etten enää eläisikään kuin hyviä asioita, tai vähintään niitä hyvään vieviä asioita. Asennoinnuin, että välillä notkahdan, mutta sitten nousen taas, mutta enää en vajoa.

Tällä hetkellä en tiedä, missä mennään tai miten siihen pitäisi suhtautua. Monessa asiassa olen edennyt hurjasti: olen kotona ja käyn töissä. Itken harvemmin kuin aikoihin, en käy vaa'alla (en ainakaan jatkuvasti). Syön aamupalaa ja koulussakin paremmin kuin hyvin. En pakkourheile, enkä näe enää ahdistavia unia, joista herätessä on pakko urheilla. En juuri muutenkaan näe painajaisia, nukun yöni keskimäärin oikein hyvin. En ole kovinkaan väsynyt ja aamuherätyksetkin ovat ihan ok. Viikon 5.15-5.30 -herätysten jälkeen nämä 6.15-6.30 -heräämiset tuntuvat suorastaan luonteville, eivät lainkaan tuskaisille.

MUTTA.

Elän kaksoiselämää, on minä ja minä. Ja se toinen minä, sen kanssa eläminen - se on raskasta. Yritän pääsääntöisesti olla ajattelematta, mutta en tiedä onko sekään hyvä asia. Onko hyvä "hyväksyä" itsensä puolipäiväinen pimeä puoli? Pitää taistella vastaan, niin minä neuvoisin toisia. Ei pidä antaa periksi, pitää olla vahvempi. Pitää purra hammasta ja jatkaa taistelua. Mutta minä en tiedä, onko minusta siihen.

Ruikutan tai en, aamulla menen töihin ja tiedän, että pärjään. Se on hyvä paikka!

Töissä tehtiin taannoin molekyylejä. Liittyy taas kaikkeen. NOT.

<3 Jen

2 kommenttia:

  1. Itse olen terapiassa oppinut, että myös sitä toista puolta kohtaan kannattaa ehkä olla nhieman lempeämpi ja kuuntelevampi. Myös se on osa Sinua, ja myös sillä on (tai ainakin on ollut) tarkoitus. Jatkuva sodankäynti väsyttää, mutta rauhanneuvotteluilla päästään usein parempiin lopputuloksiin myös toipumista ja tavoitteita ajatellen. :)

    VastaaPoista
  2. niinpä, se toinen minä.... Itse en oireile nykyään niinkään syömisellä. en ehkä taistele enää ainakaan kovin usein ruuan ja liikunnan kanssa. mutta on se toinen minuus, jonka kanssa on tuskaisen raskasta olla. kohtuullinen elämä kohtuullisine ruokineen, normaaline kehoineen, ilman rituaaleja ei ratkaissukaan kaikkea.

    mutta eiköhän se ole vain jatkettava eteenpäin. ei kai sitä ole oikein muutakaan ratkaisua - en voi enkä halua palata täysin vanhaan. täytyy kai opetella joko sietämään tätä tilannetta tai sitten löytyykin niitä ratkaisuja elämään.

    ei kai sitä hetkessä voi toipua. eikä kivuttomasti. kyllä joskus tulee niitä seiniä vastaan ja eihän sitä koskaan täysin valmiiksikaan voi tulla... pitää kai opetella kiltimmäksi itselleen. katsoa päivä kerrallaan josko se aurinko taas alkais paistaa risukasaan :)

    VastaaPoista