"Odotappa vain marraskuuta!"

Ei varmasti yllätä ketään, kun aloitan, että ei nyt mene ihan putkeen. Olisin voinut kirjoittaa aikaisemmin, muutaman kerran olen sitä miettinyt, mutta jättänyt kuitenkin väliin. En edelleenkään halua tehdä tästä mitään angstailukanavaa, joten itseni kannalta on parempi olla tällä foorumilla hiljaa, jos ei ole mitään muuta kuin vali, vali, voi minua -juttua.

Otsikko on lainaus luokan opettajalta, jossa nyt välivuotenani työskentelen. Työt rakentuvat niin, että olen joka toisen viikon luokassa ja joka toisen viikon henkilökohtaisena avustajana yläkouluikäiselle pojalle, jonka haasteet liittyvät lähinnä oman toiminnan ohjaukseen. Pojan, kutsutaan häntä nyt vaikka Pekaksi, kanssa toimiminen on pääasiassa antoisaa. Välillä kuitenkin koettelee hermoja, kun tietotaidollisesti lahjakas poika käyttää kerta toisensa jälkeen tunnit muun muassa vesihanalla leikkimiseen tai hokee toistuvasti en tee mitään, ja todella toimii sen mukaan. Syksyn aikana opettaja onkin "lohduttanut" useamman kerran, että odotappa vain marraskuuta, sitten vasta näet todellisen leikkimisen. Ja kyllä, oikeassa oli.

Huomisesta alkaen aamusuklaat
ovat taas osa arkea :)

Mutta koska tarkoitukseni ei ole kirjoittaa Pekasta, palaan itseeni ja omaan marraskuuhun. Sanotaan, että marraskuu on masiskuu ja siltä se tosiaan on omassakin elämässä tuntunut. Aikaisemmin tykkäsin syksystä ja keskimäärin syksy on ollut itselleni helpointa aikaa, mitä tulee syömiskriiseilyihin ja sen seurauksiin. Toisin on kuitenkin ollut tänä vuonna. Kulunut marraskuu on ollut varsinaista päänsisäistä taistoa, kyyneliä on vuotanut enemmän kuin koko syksynä ja peilistä on katsonut joku, jonka rinnalla norsukin on siro ilmestys.

En tosin usko, että kyse on tietystä kuusta, aika tasaväkisesti nämä kuukaudet on eri vuosina tullut itseni (sairauden) kanssa tapeltua. Kummasti sitä jossain vaiheessa aina aktivoituu ajattelemaan, että pari senttiä kapeampi reisi helpottaisi elämää. Eikä sillä, etteikö niin voisi ajatella, mutta kun se johtaa käytännön toimiin, ollaan tunnetusti heikoilla. Mutta josko tämä nyt rauhoittuisi, kun se kammottava marraskuukin tähän päivään loppuu. Muumi-joulukalenteri odottaa seinälle ripustamista ja sain viimeviikolla vihdoin huoneeseeni kauan kaipaamani kirjoituspöydän ja lepotuolin, eli ainekset parempaan joulukuuhun ovat paikallaan.

Joulua odotellessa,
<3 Jen

Tässä on muuten oikeasti aivan ihana istua,
kun pystyy vähän kiikkumaankin :)

Minä vai minä, minun vai minun elämä?

Olin päättänyt, etten enää valittaisi tänne. Että kirjoittaisin vain hyviä asioita, tai ainakin hyvään suuntaan meneviä asioita. Oikeammin olin päättänyt, etten enää eläisikään kuin hyviä asioita, tai vähintään niitä hyvään vieviä asioita. Asennoinnuin, että välillä notkahdan, mutta sitten nousen taas, mutta enää en vajoa.

Tällä hetkellä en tiedä, missä mennään tai miten siihen pitäisi suhtautua. Monessa asiassa olen edennyt hurjasti: olen kotona ja käyn töissä. Itken harvemmin kuin aikoihin, en käy vaa'alla (en ainakaan jatkuvasti). Syön aamupalaa ja koulussakin paremmin kuin hyvin. En pakkourheile, enkä näe enää ahdistavia unia, joista herätessä on pakko urheilla. En juuri muutenkaan näe painajaisia, nukun yöni keskimäärin oikein hyvin. En ole kovinkaan väsynyt ja aamuherätyksetkin ovat ihan ok. Viikon 5.15-5.30 -herätysten jälkeen nämä 6.15-6.30 -heräämiset tuntuvat suorastaan luonteville, eivät lainkaan tuskaisille.

MUTTA.

Elän kaksoiselämää, on minä ja minä. Ja se toinen minä, sen kanssa eläminen - se on raskasta. Yritän pääsääntöisesti olla ajattelematta, mutta en tiedä onko sekään hyvä asia. Onko hyvä "hyväksyä" itsensä puolipäiväinen pimeä puoli? Pitää taistella vastaan, niin minä neuvoisin toisia. Ei pidä antaa periksi, pitää olla vahvempi. Pitää purra hammasta ja jatkaa taistelua. Mutta minä en tiedä, onko minusta siihen.

Ruikutan tai en, aamulla menen töihin ja tiedän, että pärjään. Se on hyvä paikka!

Töissä tehtiin taannoin molekyylejä. Liittyy taas kaikkeen. NOT.

<3 Jen