Toipumisen avaimia osa3: Normaaleilta ihmisiltä normaalin mallia

Toipumisen avaimia - teksteissä on vihdoin tullut aika palata keskusteluihin, joita kävin veljieni vaimojen kanssa heinäkuun alussa viettäessäni viikonloppua isäni mökillä. Itse asiassa olin ajatellut sisällyttää tämän jo kakkososaan, mutta oikeastaan siihenkin liittyy niin monia asioita, että oma osionsa on mielestäni tarpeen.

Edellisten osat löytyvät täältä:
Osa1 http://mytruthorbeautiful.blogspot.fi/2014/08/toipumisen-avaimia-osa1-lamaannuksesta.html
Osa2 http://mytruthorbeautiful.blogspot.fi/2014/08/toipumisen-avaimia-osa2-laheiset-jotka.html

Minulla on isosisko ja kaksi isovelipuolta. Veljieni kanssa en ole koskaan asunut yhdessä, meillä on ikäeroa vajaat kaksikymmentä vuotta. Eli kyllä, sisarussarjassa olen melkoinen nöösi. Sisaruksillani on jo perheet ja lapsia, ja myös tässä suhteessa poikkean joukosta. Etenkin vanhemman isoveljeni merkitys on ollut minulle lapsuudesta asti suuri. Hän on ollut tukena sellaisissa perheen sisäisissä asioissa, joissa en ole osannut/voinut/halunnut tukeutua vanhempiin.  Itse olin vielä sen verran nuori kun veljeni alkoi seurustella, etten sitä juuri muista, mutta isosiskoni oli kuulemma varsin mustasukkainen. Myöhemmin saimme toimia morsiusneitoina heidän häissä ja siitä on jäänyt hienot muistot. Kova paikka itselleni oli heidän ensimmäisen lapsen syntymä. Siihen asti olin ollut aina se pienin ja yhtäkkiä joku vei paikkani. Mustasukkaisuudesta huolimatta olen aina viihtynyt veljeni perheen seurassa. Myöhemmin olen tutustunut paremmin myös toiseen veljeeni ja myös hänen perhe on tullut tärkeäksi.

Veljieni vaimot ovat tavallisia aikuisia, minua vajaa kymmenen ja kaksikymmentä vuotta vanhempia. Koska vanhemman veljeni vaimo on ollut kuvioissa niin kauan kuin muistan, on minulla joitain hauskoja muistoja hänen seurassa myös lapsuudesta. Osan niistä muistan itsekin, osan olen kuullut myöhemmin. Hän on aina mielestäni ollut todella kaunis ja jollain tasolla edustanut minulle vahvaa naiseutta. Ensimmäiset deodoranttikokeilutkin taitavat olla koettu hänen kanssa. Näistä ja monista muista syistä johtuen, olin jo vuoden verran miettinyt, että haluaisin jutella hänen kanssa itsen/kehon hyväksynnästä, sopivaa tilannetta vain ei tullut, mutta tuona mökkiviikonloppuna otin asian puheeksi.

Mökillä maistui hyvä ruoka ja oli muuten
ensimmäinen kananmuna keltuaisella -
PITKÄÄN aikaan.

Oikeastaan asiaan pääsi ihan luontevasti, koska yhteinen illanvietto alkoi toisen veljenvaimon vaatteita soviteltaessa (ja melkoinen kasa itselle uusia vaatteita kotiin lähtikin). Kuunnellessani veljieni vaimojen puheita tajusin jotenkin, että kaikilla meistä on päiviä, kun oma kroppa ei miellytä. Jokaisella on niitä päiviä, kun kilot kuristavat, mutta silloin oleellista on se, miten tilanteeseen suhtautuu. Eli antaako pilata päivänsä, vai pyrkiikö kiinnittämään huomionsa muualle. Aikuisen naisen elämään kuuluu luonnollisena osana, että paino vaihtelee, kroppa ei ole enää lapsen tai teinin, eikä se toimi samalla tavalla. On myös täysin normaalia välillä haluta syödä terveellisemmin ja yhtälailla välillä vetää överinautintoja. Joskus huvittaa urheilla, joskus ei, joskus haluaa vain maata sohvalla ja katsoa telkkaria, toisinaan taas esimerkiksi juoksulenkki on parempi vaihtoehto.

Yhteisen viikonlopun aikana hyvä ruoka kuului tietysti olennaisena osana meininkiin, samoin auringonotto ja rantasauna uimisineen. Kuuntelin ja katselin ihaillen näiden aikuisten naisten toimintaa ja asennetta ja mietin, että juuri tuollaista itsekin haluan. Kaikkia keskusteluja miettiessäni olen tajunnut, että loppuviimein raja terveen ja sairaan välillä on melko häilyvä. Tietysti sairauden sanojen erottaminen terveistä on ensisijaista, mutta omalla kohdallani olen huomannut, että pitkän sairauden aikana olen jakanut liian tiukasti sen, mitä voin tehdä, jotta toipuminen edistyy. Kaikki ei ole syömishäiriötä, ja yksi merkittävä osa toipumista on kyetä keventämään sitä rajaa. Toipuminen ei tarkoita, että heti pitää itseä pystyä rakastamaan tai heittäytyä sinne sohvannurkkaan sipsipussin kanssa, siinä välissä on paljon muutakin. Ei siis ole mikään ihme, että takapakit lamaannuttavat, jos rajan vetää niin tiukalle.


Puhuimme taannoin hoitajani kanssa itsensä rakastamisesta. Ja mielestäni onnistuin kiteyttämään hyvin uuden tavan ajatella asioita. En rakasta kehoani, en ainakaan vielä. Tässä kohtaa riittää, etten sitä niin paljon vihaa.

<3 Jen