Toipumisen avaimia -teksti saa nyt jatkoa ja ajalllisesti tapahtumat sijoittuvat tässä heinäkuun alkupuolelelle.
Edellinen osa luettavissa täältä:
http://mytruthorbeautiful.blogspot.fi/2014/08/toipumisen-avaimia-osa1-lamaannuksesta.html)
Muutin omilleni kirjoitusten jälkeisenä syksynä. En oikeastaan edes tiedä, miten kotikaupunkini valitsin, miksi hain juuri sinne, mutta aloitin opiskelut Lahden Diakissa. Olin vuosien erinäisten oireiluiden jälkeen sairastunut syömishäiriöön ja "ylioppilaslahjaksi" sain diagnoosin ja lääkityksen. Muuton myötä eristäydyin äidistäni ja vanhoista ystävistäni. Mitä huonommin pärjäsin, sitä vähemmän pidin yhteyttä. Koti-kotona oltiin kuitenkin jollain tasolla tietoisia tilanteesta, ja joinain öinä, kun ahdistus kävi sietämättömäksi, matkustinkin paniikissa kotiin. Elämänvaiheeni Lahdessa päättyi osastohoitoon, jonka jälkeen muutin Tampereelle. Koska edellinen itsenäistyminen oli mennyt, miten oli mennyt, pääsin asumaan Nuorten Turvatalolle ja osalliseksi silloin projektimuotoiseen Polku itsenäiseen asumiseen -toimintaan. Pari vuotisen tuen aikana itsenäistyminen lopulta onnistui ja liiankin tiukka sidokseni äitiini hellitti, puolin ja toisin.
Uudelleen sairastumisen myötä eristäytyminen on ollut aina ensimmäisiä merkkejä koti-kotiin, ettei kaikki ole kunnossa. Mitä kauemmin olen sairastanut sitä enemmän olen halunnut pärjätä itse ja hoitaa asiani ilman huolen aiheuttamista. Nykyisin, kun välillämme on useampi sata kilometriä, tämä on ollut vielä helpompaa kuin ennen. En vain ole käynyt koti-kotona, ja jos olen käynyt, olen viipynyt maksimissaan muutaman päivän. Siksi soittaminen ja avunpyyntö koti-kotoa olikin minulle merkittävä tekijä toipumisprosessissa.
Tulin siis ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen läheisteni eteen avoimena ja salaamatta. Nuoruusvuosien sairausaikaan meillä oli todella isoja riitoja, pelko puolin ja toisin aiheutti ahdistavuutta ja osittain tästä syystä myös jännitin, taasko se on samanlaista. Mutta ei, uskon että kun itse olin rehellinen, minuun voitiin myös luottaa. Sain tukea sillä tasolla kun kaipasin, mutta en tuntenut oloani kahlituksi. Sen sijaan koin, että olen hyväksytty, mitä kipeästi kaipasinkin kaikkien niiden toivoton tapaus -puheiden jälkeen. Olin edelleen Jen, en sairaus, tai toivoton tapaus. Minulla on sairaus, mutta se ei määritellyt kotiväen suhtautumista.
Jostain ihmesyistä, olin luonut päässäni mielikuvan, ettei aikuisena kuulu tarvita vanhempia, että aikuisen kuuluu pärjätä omillaan. Koti-kotona mietimmekin yhdessä, miten voisin selvitä jatkossa paremmin. Tämäkin oli minulle uutta, yleensä en kerro keskeneräisistä asioista, koska jollain tasolla häpeän, jos ne eivät sovi "pärjäävän kaavaan", kuten esimerkiksi sairasloma. Mutta kun asioista puhui, ei se lopulta enää tuntunutkaan niin vaikealta. Jollain tasolla uskon, että saamani hyväksyntä auttoi minua ymmärtämään, että todellakin, saan tehdä omat ratkaisuni. En ole tilivelvollinen tai selitysvastuussa ratkaisuistani, eikä minun tarvitse saada niihin lupaa. Minulla on lupa tehdä omat ratkaisuni kokematta niistä häpeää tai miettimättä, mitä muut ajattelevat.
Ja tiivistäen: aikuinen(kin) saa tarvita apua, sairaus ei määrittele minua ihmisenä. Omille läheisille en ole diagnoosi tai jokin sairauden vaihe. Heidän antamansa tuki, apu ja hyväksyntä ei ole kiinni siitä, missä onnistun tai missä epäonnistun. Saan olla sellainen kuin olen, ottaa vastuuta mutta myös jakaa sitä.
Näihin tunnelmiin tänään,
<3 Jen
Edellinen osa luettavissa täältä:
http://mytruthorbeautiful.blogspot.fi/2014/08/toipumisen-avaimia-osa1-lamaannuksesta.html)
Muutin omilleni kirjoitusten jälkeisenä syksynä. En oikeastaan edes tiedä, miten kotikaupunkini valitsin, miksi hain juuri sinne, mutta aloitin opiskelut Lahden Diakissa. Olin vuosien erinäisten oireiluiden jälkeen sairastunut syömishäiriöön ja "ylioppilaslahjaksi" sain diagnoosin ja lääkityksen. Muuton myötä eristäydyin äidistäni ja vanhoista ystävistäni. Mitä huonommin pärjäsin, sitä vähemmän pidin yhteyttä. Koti-kotona oltiin kuitenkin jollain tasolla tietoisia tilanteesta, ja joinain öinä, kun ahdistus kävi sietämättömäksi, matkustinkin paniikissa kotiin. Elämänvaiheeni Lahdessa päättyi osastohoitoon, jonka jälkeen muutin Tampereelle. Koska edellinen itsenäistyminen oli mennyt, miten oli mennyt, pääsin asumaan Nuorten Turvatalolle ja osalliseksi silloin projektimuotoiseen Polku itsenäiseen asumiseen -toimintaan. Pari vuotisen tuen aikana itsenäistyminen lopulta onnistui ja liiankin tiukka sidokseni äitiini hellitti, puolin ja toisin.
Uudelleen sairastumisen myötä eristäytyminen on ollut aina ensimmäisiä merkkejä koti-kotiin, ettei kaikki ole kunnossa. Mitä kauemmin olen sairastanut sitä enemmän olen halunnut pärjätä itse ja hoitaa asiani ilman huolen aiheuttamista. Nykyisin, kun välillämme on useampi sata kilometriä, tämä on ollut vielä helpompaa kuin ennen. En vain ole käynyt koti-kotona, ja jos olen käynyt, olen viipynyt maksimissaan muutaman päivän. Siksi soittaminen ja avunpyyntö koti-kotoa olikin minulle merkittävä tekijä toipumisprosessissa.
 |
| Äiti ja minä kesällä 2013 Kuva on alunperinkin päätön, kerrankin sellainen, mihin molemmat olimme tyytyväisiä :) |
Tulin siis ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen läheisteni eteen avoimena ja salaamatta. Nuoruusvuosien sairausaikaan meillä oli todella isoja riitoja, pelko puolin ja toisin aiheutti ahdistavuutta ja osittain tästä syystä myös jännitin, taasko se on samanlaista. Mutta ei, uskon että kun itse olin rehellinen, minuun voitiin myös luottaa. Sain tukea sillä tasolla kun kaipasin, mutta en tuntenut oloani kahlituksi. Sen sijaan koin, että olen hyväksytty, mitä kipeästi kaipasinkin kaikkien niiden toivoton tapaus -puheiden jälkeen. Olin edelleen Jen, en sairaus, tai toivoton tapaus. Minulla on sairaus, mutta se ei määritellyt kotiväen suhtautumista.
Jostain ihmesyistä, olin luonut päässäni mielikuvan, ettei aikuisena kuulu tarvita vanhempia, että aikuisen kuuluu pärjätä omillaan. Koti-kotona mietimmekin yhdessä, miten voisin selvitä jatkossa paremmin. Tämäkin oli minulle uutta, yleensä en kerro keskeneräisistä asioista, koska jollain tasolla häpeän, jos ne eivät sovi "pärjäävän kaavaan", kuten esimerkiksi sairasloma. Mutta kun asioista puhui, ei se lopulta enää tuntunutkaan niin vaikealta. Jollain tasolla uskon, että saamani hyväksyntä auttoi minua ymmärtämään, että todellakin, saan tehdä omat ratkaisuni. En ole tilivelvollinen tai selitysvastuussa ratkaisuistani, eikä minun tarvitse saada niihin lupaa. Minulla on lupa tehdä omat ratkaisuni kokematta niistä häpeää tai miettimättä, mitä muut ajattelevat.
Ja tiivistäen: aikuinen(kin) saa tarvita apua, sairaus ei määrittele minua ihmisenä. Omille läheisille en ole diagnoosi tai jokin sairauden vaihe. Heidän antamansa tuki, apu ja hyväksyntä ei ole kiinni siitä, missä onnistun tai missä epäonnistun. Saan olla sellainen kuin olen, ottaa vastuuta mutta myös jakaa sitä.
Näihin tunnelmiin tänään,
<3 Jen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti