"Vaiks tänään ois paha olla, koita jaksaa"

Keikkaliput ja illan Menu

Vietin perjantaina ehkä yhden elämäni parhaista illoista. Siskonpojan joululahjan ansiosta pääsin nauttimaan Cheekin Olympiastadion-konsertista. En oikeastaan osaa edes kuvailla sitä fiilistä, mikä siellä oli - ihan mieletön. Musiikillisten ansioiden lisäksi kaikki se visuaalinen panostus ja yleinen tunnelma, jotain aivan käsittämätöntä. Ennen Cheekin esiintymistä seurailin vain jatkuvalta näyttävää ihmisten virtaa kentälle (itsellämme oli katsomopaikat) ja kaikkia niitä iloisia ihmisiä. Ja sitten itse se keikka, ne biisit ja kaikki loistavat vierailevat artistit. Nautin joka solullani, lauloin ja tanssin, fiilistelin ja aistin kaikkea sitä tunnelmaa.

Epäilin jo, että omaa suosikkibiisiäni (Niille joilla on paha olla) ei esitettäisi, mutta odotukseni palkittiin. Kesken biisin tajusin taas jotain tärkeää. Jos edelleen rämpisin siellä suossa, missä elämän kiintopiste on vaa'an lukema, en olisi kokenut tätä. Ei sillä, etten olisi voinut keikalle mennä, mutta se vapauden tunne, sitä ei niinä päivinä voinut saavuttaa.

Illan tummuessa valoja pimeässä

Tänään aamulla vaatteita valitessani päätin sovittaa vanhoja housujani. Samat housut, jotka vielä joku aika sitten olisivat pudonneet päältä (ja putosivatkin, kun niitä kesällä sovitin), olivatkin sopivat. Hetken mielessä pyöri taas vanhat mantrat -laihduta läski-, mutta onneksi aamu oli sen verran kiireinen, etten kerennyt asiaa sen enempää jäädä hautomaan. Päivän aikana en housukriisiäni muistanut, mutta iltapäivällä kyllä. Siinä kohtaa nimittäin taas muistin, että tämä kaikki, mitä elämä tällä hetkellä tarjoaa, ei ollut mahdollista vielä vähän aikaa sitten. Minun hyvinvointini vaatii niiden housujen sopimista. Ja itse asiassa, olen oikeastaan ihan tyytyväinen, että on taas vaatteita, mitä pukea päälle, siis muitakin kuin verkkarit.

Suosta voi nousta, syvältäkin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että vapaus olisi heti täydellistä, jos se koskaan edes voi olla. Välillä joutuu rämpimään, jopa raahautumaan, mutta kaikki se, se ihan oikeasti on sen tuskan arvoista. Kuten Cheek laulaa: "vaiks tänään ois paha olla, koita jaksaa".

<3 Jen

Ulkona tuoksuu syksy

Kesä taitaa sitten olla tältä erää ohi. Maanantaiaamuna herätessäni huomasin ensimmäisen merkin, ikkunasta ei tullutkaan enää lämmin henkäys, vaan viileä tuuli, joka sai vetämään peittoa korviin. Myöhemmin noustessani ja tuoksutellessani tuota raikasta tuulta, tunsin vahvasti syksyn tuoksun. Tänään aurinko paistoi aamulla ja mietin jo, pärjäisikö sittenkin lyhyillä lahkeilla. Päädyin kuitenkin pitkiin ja vedin jopa neuleen päälle ja pakkasin takin matkaan, vaikka kotona tuntuikin, että t-paidallakin pärjäisi. Sukat jätin kotiin, josko vielä kerran kesää. No eipä mennyt kauaa, kun oli pakko vetää takki päälle. Pilvet peittivät taivaan ja kaupasta kävin hakemassa sukat, eli kyllä, kesä on mennyt ja syksy saapunut.

Vuodenajan vaihtuessa perinteisiini kuuluu käytössä olevien muumimukien vaihto. Nyt olisi vuorossa "välikausimuumit", mutta taidan vielä hetken pitäytyä kesämuumeissa, koska vastahan ne otin käyttöön. Tai noh, onhan siitä jo pari kuukautta, joissain asioissa aika vain tuntuu menevän niin nopeasti. Perjantaina olemme menossa siskonpoikani kanssa Cheekin keikalle, kauan odotettu, mutta toisaalta, vastahan niitä lippuja jonottelin (yli puoli vuotta sitten). Valmistauduimme keikkatunnelmiin jo viikonloppuna automatkalla, kun lauloimme kurkut punaisina Äärirajoille-biisiä.

Kesämuumit (alahyllyllä) saavat vielä jäädä, ainakin hetkeksi.

Syksy tuo tullessaan myös muita, kovin kaivattuja elämänmuutoksia. Kävin aamusta täyttämässä toimivapaa-anomuksen, toisenlaiset työtehtävät alkavat maanantaina. Tiettyä haikeutta oli ilmassa, kun käsitin konkreettisesti, että kaikkinensa tulen olemaan lähes kaksi vuotta poissa "omista töistä". Sitä palaanko sinne koskaan en osaa sanoa, mutta sitä nyt on turha miettiä vielä. Etenkin vanhan omahoidettavan tapaaminen herkisti fiiliksiä ja sai miettimään, olenko oikeasti tekemässä tämän. Mutta, kyllä olen.

Tällä hetkellä elämä tuntuu hyvältä. Koen tekeväni oikeita ratkaisuja, omannäköisiä askelia. Myönnän, että välillä syömishäiriö kummittelee mielessä ja yrittää ottaa vallan. Välillä se saa epäilemään, josko sittenkin takaisin, mutta niissä kohdissa olen erityisen kiitollinen hoitotaholle, joka kerta toisensa jälkeen jaksaa muistuttaa, että valitsemani suunta on oikea. Ja niin se minustakin on, tarvitsen vain välillä vahvistusta.

Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan itselleni niin rakkaan Juha Tapion vanhan biisin Syksy
http://youtu.be/SHagFf2ABEo

<3 Jen

Toipumisen avaimia osa3: Normaaleilta ihmisiltä normaalin mallia

Toipumisen avaimia - teksteissä on vihdoin tullut aika palata keskusteluihin, joita kävin veljieni vaimojen kanssa heinäkuun alussa viettäessäni viikonloppua isäni mökillä. Itse asiassa olin ajatellut sisällyttää tämän jo kakkososaan, mutta oikeastaan siihenkin liittyy niin monia asioita, että oma osionsa on mielestäni tarpeen.

Edellisten osat löytyvät täältä:
Osa1 http://mytruthorbeautiful.blogspot.fi/2014/08/toipumisen-avaimia-osa1-lamaannuksesta.html
Osa2 http://mytruthorbeautiful.blogspot.fi/2014/08/toipumisen-avaimia-osa2-laheiset-jotka.html

Minulla on isosisko ja kaksi isovelipuolta. Veljieni kanssa en ole koskaan asunut yhdessä, meillä on ikäeroa vajaat kaksikymmentä vuotta. Eli kyllä, sisarussarjassa olen melkoinen nöösi. Sisaruksillani on jo perheet ja lapsia, ja myös tässä suhteessa poikkean joukosta. Etenkin vanhemman isoveljeni merkitys on ollut minulle lapsuudesta asti suuri. Hän on ollut tukena sellaisissa perheen sisäisissä asioissa, joissa en ole osannut/voinut/halunnut tukeutua vanhempiin.  Itse olin vielä sen verran nuori kun veljeni alkoi seurustella, etten sitä juuri muista, mutta isosiskoni oli kuulemma varsin mustasukkainen. Myöhemmin saimme toimia morsiusneitoina heidän häissä ja siitä on jäänyt hienot muistot. Kova paikka itselleni oli heidän ensimmäisen lapsen syntymä. Siihen asti olin ollut aina se pienin ja yhtäkkiä joku vei paikkani. Mustasukkaisuudesta huolimatta olen aina viihtynyt veljeni perheen seurassa. Myöhemmin olen tutustunut paremmin myös toiseen veljeeni ja myös hänen perhe on tullut tärkeäksi.

Veljieni vaimot ovat tavallisia aikuisia, minua vajaa kymmenen ja kaksikymmentä vuotta vanhempia. Koska vanhemman veljeni vaimo on ollut kuvioissa niin kauan kuin muistan, on minulla joitain hauskoja muistoja hänen seurassa myös lapsuudesta. Osan niistä muistan itsekin, osan olen kuullut myöhemmin. Hän on aina mielestäni ollut todella kaunis ja jollain tasolla edustanut minulle vahvaa naiseutta. Ensimmäiset deodoranttikokeilutkin taitavat olla koettu hänen kanssa. Näistä ja monista muista syistä johtuen, olin jo vuoden verran miettinyt, että haluaisin jutella hänen kanssa itsen/kehon hyväksynnästä, sopivaa tilannetta vain ei tullut, mutta tuona mökkiviikonloppuna otin asian puheeksi.

Mökillä maistui hyvä ruoka ja oli muuten
ensimmäinen kananmuna keltuaisella -
PITKÄÄN aikaan.

Oikeastaan asiaan pääsi ihan luontevasti, koska yhteinen illanvietto alkoi toisen veljenvaimon vaatteita soviteltaessa (ja melkoinen kasa itselle uusia vaatteita kotiin lähtikin). Kuunnellessani veljieni vaimojen puheita tajusin jotenkin, että kaikilla meistä on päiviä, kun oma kroppa ei miellytä. Jokaisella on niitä päiviä, kun kilot kuristavat, mutta silloin oleellista on se, miten tilanteeseen suhtautuu. Eli antaako pilata päivänsä, vai pyrkiikö kiinnittämään huomionsa muualle. Aikuisen naisen elämään kuuluu luonnollisena osana, että paino vaihtelee, kroppa ei ole enää lapsen tai teinin, eikä se toimi samalla tavalla. On myös täysin normaalia välillä haluta syödä terveellisemmin ja yhtälailla välillä vetää överinautintoja. Joskus huvittaa urheilla, joskus ei, joskus haluaa vain maata sohvalla ja katsoa telkkaria, toisinaan taas esimerkiksi juoksulenkki on parempi vaihtoehto.

Yhteisen viikonlopun aikana hyvä ruoka kuului tietysti olennaisena osana meininkiin, samoin auringonotto ja rantasauna uimisineen. Kuuntelin ja katselin ihaillen näiden aikuisten naisten toimintaa ja asennetta ja mietin, että juuri tuollaista itsekin haluan. Kaikkia keskusteluja miettiessäni olen tajunnut, että loppuviimein raja terveen ja sairaan välillä on melko häilyvä. Tietysti sairauden sanojen erottaminen terveistä on ensisijaista, mutta omalla kohdallani olen huomannut, että pitkän sairauden aikana olen jakanut liian tiukasti sen, mitä voin tehdä, jotta toipuminen edistyy. Kaikki ei ole syömishäiriötä, ja yksi merkittävä osa toipumista on kyetä keventämään sitä rajaa. Toipuminen ei tarkoita, että heti pitää itseä pystyä rakastamaan tai heittäytyä sinne sohvannurkkaan sipsipussin kanssa, siinä välissä on paljon muutakin. Ei siis ole mikään ihme, että takapakit lamaannuttavat, jos rajan vetää niin tiukalle.


Puhuimme taannoin hoitajani kanssa itsensä rakastamisesta. Ja mielestäni onnistuin kiteyttämään hyvin uuden tavan ajatella asioita. En rakasta kehoani, en ainakaan vielä. Tässä kohtaa riittää, etten sitä niin paljon vihaa.

<3 Jen

Toipumisen avaimia osa2: Läheiset, jotka tuntevat minut

Toipumisen avaimia -teksti saa nyt jatkoa ja ajalllisesti tapahtumat sijoittuvat tässä heinäkuun alkupuolelelle.

Edellinen osa luettavissa täältä:
http://mytruthorbeautiful.blogspot.fi/2014/08/toipumisen-avaimia-osa1-lamaannuksesta.html)

Muutin omilleni kirjoitusten jälkeisenä syksynä. En oikeastaan edes tiedä, miten kotikaupunkini valitsin, miksi hain juuri sinne, mutta aloitin opiskelut Lahden Diakissa. Olin vuosien erinäisten oireiluiden jälkeen sairastunut syömishäiriöön ja "ylioppilaslahjaksi" sain diagnoosin ja lääkityksen. Muuton myötä eristäydyin äidistäni ja vanhoista ystävistäni. Mitä huonommin pärjäsin, sitä vähemmän pidin yhteyttä. Koti-kotona oltiin kuitenkin jollain tasolla tietoisia tilanteesta, ja joinain öinä, kun ahdistus kävi sietämättömäksi, matkustinkin paniikissa kotiin. Elämänvaiheeni Lahdessa päättyi osastohoitoon, jonka jälkeen muutin Tampereelle. Koska edellinen itsenäistyminen oli mennyt, miten oli mennyt, pääsin asumaan Nuorten Turvatalolle ja osalliseksi silloin projektimuotoiseen Polku itsenäiseen asumiseen -toimintaan. Pari vuotisen tuen aikana itsenäistyminen lopulta onnistui ja liiankin tiukka sidokseni äitiini hellitti, puolin ja toisin.

Uudelleen sairastumisen myötä eristäytyminen on ollut aina ensimmäisiä merkkejä koti-kotiin, ettei kaikki ole kunnossa. Mitä kauemmin olen sairastanut sitä enemmän olen halunnut pärjätä itse ja hoitaa asiani ilman huolen aiheuttamista. Nykyisin, kun välillämme on useampi sata kilometriä, tämä on ollut vielä helpompaa kuin ennen. En vain ole käynyt koti-kotona, ja jos olen käynyt, olen viipynyt maksimissaan muutaman päivän. Siksi soittaminen ja avunpyyntö koti-kotoa olikin minulle merkittävä tekijä toipumisprosessissa.

Äiti ja minä kesällä 2013
Kuva on alunperinkin päätön, kerrankin sellainen, mihin molemmat olimme tyytyväisiä :)

Tulin siis ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen läheisteni eteen avoimena ja salaamatta. Nuoruusvuosien sairausaikaan meillä oli todella isoja riitoja, pelko puolin ja toisin aiheutti ahdistavuutta ja osittain tästä syystä myös jännitin, taasko se on samanlaista. Mutta ei, uskon että kun itse olin rehellinen, minuun voitiin myös luottaa. Sain tukea sillä tasolla kun kaipasin, mutta en tuntenut oloani kahlituksi. Sen sijaan koin, että olen hyväksytty, mitä kipeästi kaipasinkin kaikkien niiden toivoton tapaus -puheiden jälkeen. Olin edelleen Jen, en sairaus, tai toivoton tapaus. Minulla on sairaus, mutta se ei määritellyt kotiväen suhtautumista.

Jostain ihmesyistä, olin luonut päässäni mielikuvan, ettei aikuisena kuulu tarvita vanhempia, että aikuisen kuuluu pärjätä omillaan. Koti-kotona mietimmekin yhdessä, miten voisin selvitä jatkossa paremmin. Tämäkin oli minulle uutta, yleensä en kerro keskeneräisistä asioista, koska jollain tasolla häpeän, jos ne eivät sovi "pärjäävän kaavaan", kuten esimerkiksi sairasloma. Mutta kun asioista puhui, ei se lopulta enää tuntunutkaan niin vaikealta. Jollain tasolla uskon, että saamani hyväksyntä auttoi minua ymmärtämään, että todellakin, saan tehdä omat ratkaisuni. En ole tilivelvollinen tai selitysvastuussa ratkaisuistani, eikä minun tarvitse saada niihin lupaa. Minulla on lupa tehdä omat ratkaisuni kokematta niistä häpeää tai miettimättä, mitä muut ajattelevat.


Ja tiivistäen: aikuinen(kin) saa tarvita apua, sairaus ei määrittele minua ihmisenä. Omille läheisille en ole diagnoosi tai jokin sairauden vaihe. Heidän antamansa tuki, apu ja hyväksyntä ei ole kiinni siitä, missä onnistun tai missä epäonnistun. Saan olla sellainen kuin olen, ottaa vastuuta mutta myös jakaa sitä.

Näihin tunnelmiin tänään,
<3 Jen

Toipumisen avaimia osa1: Lamaannuksesta toimintaan

Minulle kuuluu hyvää. On kuulunut jo jonkin aikaa. Enää ei oikeastaan edes pelota kertoa tätä, koska en tällä hetkellä pelkää (ainakaan niin paljon), että tapahtuisi taas jotain, mikä romauttaa koko pakan. Sen verran iso prosessi tässä on käynnissä.

Se, miksi edistymistä on tapahtunut ja tapahtuu, ei kuitenkaan ole yhdestä asiasta kiinni, vaan uskon, että kyseessä on monien asioiden summa, vähän niin kuin sairastumisenkin kanssa. Ajattelin, että kirjoitan edistymisestä vaihe vaiheelta, ajallisesti aloitus osuu kesä-heinäkuun taitteeseen.
 
Olen varmaan joskus maininnut täälläkin, että minulle kiukku, pelko, ärsyyntyminen ja muut vastaavat ovat usein hyviä motivaattoreita toimintaan. Ensireaktioni on helposti lamaannus, mutta päästyäni siitä  eteenpäin jonkun "sysäyksen" kautta, käsittelen asioita toiminnan kautta. Esimerkin aiemmista vastaavista tilanteista voin kertoa amk-opinnnäytetyöstäni. Valmistumiseni venyi huomattavasti ja lopulta tilanne oli, että jos en saa opintoja päätökseen vuoden loppuun mennessä, joutuisin suorittamaan osan uudestaan. Vuosia kestäneen välttelyn jälkeen sain siis viimein tartuttua työhöni. Tein sinä syksynä myös paljon töitä ja olin ehkä ensimmäistä kertaa valmis pääsemään "vain läpi". Viikko ennen työn viimeistä mahdollista palautusaikaa ohjaava opettajani totesi, että jollekin toiselle antaisin tällä työllä kakkosen, mutta sinua en päästä edes läpi. Illalla purin tuntoja töissä ja sain työkaverilta neuvoja, miten toimia selvästikin epätasa-arvoisessa kohtelussa. Kotiin tullessani paniikinomainen kiukkuni oli laantunut ja kääntyi päässäni näytönhaluihin: minähän näytän, että onnistun. En edes miettinyt enää valittamista kohtelusta, vaan sen viikon yöt (päivät olin töissä) kirjoitin kirjoittamastani. Lopputulos kiitettävä arvosana ja valmistuminen.

Uskon, että viimeinen osastojaksoni yhteydessä tapahtui vastaavasti. Asiasta on mainittu aikaisemmin sivulauseissa, mutta nyt se sanottiin suoraan: olet kroonistunut. Ja kuten monet tietävät, kroonikkohoito --- se on vielä onnettomampaa kuin muut. Karkeasti tiivistäen: kroonistuneen hoidossa ei aseteta enää (pidemmän aikavälin) tavoitteita, tai mietitä, miten voisi toipua kokonaan. Osastohoidolla pyritään vain selviämään akuuteimmasta tilanteesta ja melkeinpä valmistaudutaan jo seuraavaan. Näiden sanojen ja linjausten jälkeen minä käytännössä lamaannuin. Otin sanat omakseni ja ikään kuin hyväksyin roolini, toivoton tapaus.

Sisäistettyyn toivottoman rooliin sain kuitenkin toisenlaista näkökulmaa tavatessani avohoidon työntekijöitäni. Sain näkökulmia käsitellä sanottua ja ihan konkreettisia ohjeita, miten tästä eteenpäin.  Kotona tein asioita kuten ennenkin, mutta näin jälkeenpäin ajatellen, en ollut valmis ponnistelemaan. Jos ei heti onnistunut, annoin periksi. Uskonkin, että ilman avohoidon työntekijöiden kanssa käytyjä keskusteluja, en olisi tässä kohtaa päätynyt soittamaan koti-kotiin ja pyytämään apua. Ei siis ehkä ole ihan tuulesta temmattu teoria, että yksikin sinuun uskova ihminen, voi joskus saada "ihmeitä" aikaan. Mutta haluan kuitenkin vielä lisätä, ettei kukaan voi tehdä asioita toisen puolesta, mutta kannustajia, sopivassa määrin tuuppijoita, niitä tarvitsee jokainen.

Auringonlasku Vanhan kaupungin lahdella

Koska tekstiä näyttää nyt tulevan, jatkan teemalla myöhemmin. Mutta tiivistettynä voisin sanoa, että alkupuskurina minun kohdalla toimi ensin lamaannuttanut pettymys ja kiukku, joka lähti myöhemmin rakentumaan toiminnaksi, kun siihen lisättiin oikeanlaista ymmärrystä ja tukea.

Voikaa hyvin,
<3 Jen

"Kesä, eikä mitään tekemistä --- Kun se loppuu, jää vain ikävä"

Suunntelmissa oli kirjoitella piankin edellisen tekstin jälkeen, mutta jostain syystä en ole saanut aikaiseksi. Ja koska syksy tekee tuloaan, ajattelin ennen asiatekstiin siirtymistä julkaista joitain kuvia kuluneelta kesältä. Kuvat eivät ole missään erityisessä järjestyksessä ja ne ovat kaikki itseni ottamia. Paikat vaihtelevat Helsinki - Pirkanmaa-akselilla.

Toivottavasti myös Sinun kesästäsi on jäänyt paljon lämpimiä muistoja, jotka valaisevat pimeneviä iltoja ja lämmittävät myös silloin, kun pakkaset taas paukkuvat.

<3 Jen