Lähtijänä ja jääjänä

Luin joku aika sitten Tua Harnon esikoisteoksen Ne jotka jäävät ja tykästyin siihen kovasti. Otavan sivulla kirjasta kerrotaan näin:
"Pentti Saarikosken juhlavuoden kirjoituskilpailun voittaja - kaunis ja viisas esikoisromaani sukupolvelta toiselle periytyvästä orpouden kokemuksesta. --

Kolmikymppisessä Fridassa asuu suvun miesten rauhattomuus, mutta hän ei halua osaksi samaa surullista historiaa. Voisiko tarinan aloittaa tyhjästä uudelleen?"

Lapsuudessani olen nähnyt useampia lähtöjä ja palaamisia. Isäni työ vei hänet useita kertoja vuodessa ulkomaille. Lähtöjä en juuri muista, mutta paluuta odotimme sisareni kanssa aina todella paljon. Ei niinkään isän itsensä, vaan maailmalta tuotavien tuliaisten takia, karttuisiko MyLittlePony-kokoelmat vai saisiko jonkun karkkipaketin, vai ehkä molempia. Sinänsä surullista, että odotus kohdistui tavaraan, voin vain kuvitella, miltä se on isästäni tuntunut.

Äitini sen sijaan, hänen koko lapsuutensa oli täynnä lähtemisiä, joten aikuisena hän on halunnut vain olla. Olemme monta kertaa puhuneet, että hän halusi varmistaa, että me, hänen lapsensa saamme pysyvän kodin ja vahvat juuret. Että meillä on paikka, jota kutsua kodiksi, että koemme olevamme jostain kotoisin.

Minussa elää nämä molemmat puolet, olen lähtijä ja jääjä, kaipaan turvallisuutta enemmän kuin uskallan myöntää, mutta toisaalta, haluan kokea lähdön tunnelmaa, sen kutkuttavan pelon, jota kohti astua. Jääjä minussa nauttii aamukahvinsa nykyisin kotiini tulevan koti-kotini paikallislehden parissa. Tänäänkin lueskelin iltarasteista, lääkäripulan helpottumisesta ja paikallisesta juoksutapahtumasta. Katsoin läpi seurat-palstan ja vuokrattavat asunnot. Toisaalta lähtijä minussa rakastaa uusia paikkoja ja asioita. Pidän juna-asemista ja silloista, joissa matkantunnun voi kokea konkreettisesti. Olen reissannut yksin, lähtenyt kuukauden varoajalla kolmeksi kuukaudeksi maailman toiselle puolelle ja muuttanut työn takia täysin uuteen ympäristöön.

Tällä hetkellä seison risteyksessä. Suuntaviivat ovat haalistuneet. Kartallani ei ole määränpäätä, eikä minulla ole hajuakaan, mihin tie vie. Sanotaan, että parempaan, että matkan varrella suunta kirkastuu. Minä vain en tiedä, uskallanko. Entä jos olenkin jääjä?



<3 Jen