maanantai 28. heinäkuuta 2014

Long time no see

Heippa pitkästä aikaa!

Heinäkuu vetelee viimeisiään, mutta aurinko ja lämpö jatkaa hellimistään. Hiki virtaa ja kannan kaupasta kotiin vichya pullo toisensa jälkeen. Kirjoittaminen on ollut mielessä joitain kertoja, mutta jääneet ajatuksen tasolle. On nimittäin yllättävän pelottavaa kertoa, että kuuluu hyvää.

Lähdin tosiaan heinäkuun alussa koti-kotiin ja vietin siellä lopulta lähes kaksi viikkoa. Aika on pisin sen jälkeen, kun 11 vuotta sitten muutin omilleni. Äitini sanoikin juna-asemalla, että tutustui nyt ensimmäistä kertaa paremmin aikuiseen tyttäreensä. Koti-kotiin lähtötunnelmani olivat vähän niin ja näin. Olin aika hyvässä alamäessä ja ennen lähtöä soitin itkuisen puhelun ja kysyin, saanko tulla turvaan - itseltäni. Tiesin, että saan, mutta loppuviimein sillä puhelulla oli iso merkitys, ehkä ensimmäistä kertaa myönsin myös kotipuoleen, etten pärjää yksin.

Ensimmäisen viikonlopun vietin isäni mökillä, kun vietimme hänen 70-vuotisjuhliaan ruokailun merkeissä, mukana kaikki sisarukset perheineen (miinus yksi festarikävijä). Suunnitelmani oli palata mökiltä samana iltana koti-kotiin, mutta päätinkin jäädä sinne ja voin rehellisesti vakuuttaa, että se oli tämän kesän parhaita päätöksiäni. Oikeastaan sen viikonlopun keskusteluista ja vaikutuksista voisin kirjoittaa myöhemmin oman postauksen, mutta lyhyesti, keskustelut ja vietetty aika veljieni vaimojen kanssa oli minulle enemmän kuin tärkeä kokemus. Ja sen viikonlopun jälkeen yksi osa sairauteni tarinaa tuli päätökseen.

Viikonlopun jälkeen jatkoin koti-kotona ja aika siellä teki todella hyvää. Sain olla vapaa, mutta kuitenkin "turvassa". Yhden päivän vietin rakkaan ystävän luona Tampereella ja toisen siskonpoikani kanssa Särkänniemessä. Muuten oleilin vain, tein kohtuullisia lenkkejä, kävin uimassa, puuhastelin pihalla ja sisällä. Niin, ja tietysti söin.

Kotona olen nyt ollut muutaman viikon. Olen järjestellyt tulevaa, nähnyt ystäviä ja tehnyt kaikkea sellaista, mitä elämään ylipäätään kuuluu. Ei kaikki päivät edelleenkään ole helppoja, ei todellakaan. Mutta jokin on muuttunut. Kuten hoitajani lomansa jälkeen sanoi, jokin on vapautunut. Ja niin itsekin tunnen, hallitsen elämääni tällä hetkellä paremmin kuin vuosiin. Enkä tarkoita yltiöpäistä kontrollointia, vaan ennen kaikkea sitä, että jokin luottamus elämään on vahvistunut. Tiedän, että inhoan epävarmuutta ja että joinain päivinä kertyneet kilot näyttävät ... noh, kamalilta. Mutta tiedän myös, että niitä päiviä tulee ja menee ja ne eivät ainakaan helpotu itseään tuijottamalla - päin vastoin!

Palailen tuon viikonlopun merkitykseen ja jossain kohtaa myös tuleviin tapahtumiin. Mutta siihen asti, nauttikaa auringosta ja katsokaa enemmän ympärille kuin peiliin :)





<3 Jen






tiistai 1. heinäkuuta 2014

Lähtijänä ja jääjänä

Luin joku aika sitten Tua Harnon esikoisteoksen Ne jotka jäävät ja tykästyin siihen kovasti. Otavan sivulla kirjasta kerrotaan näin:
"Pentti Saarikosken juhlavuoden kirjoituskilpailun voittaja - kaunis ja viisas esikoisromaani sukupolvelta toiselle periytyvästä orpouden kokemuksesta. --
Kolmikymppisessä Fridassa asuu suvun miesten rauhattomuus, mutta hän ei halua osaksi samaa surullista historiaa. Voisiko tarinan aloittaa tyhjästä uudelleen?"

Lapsuudessani olen nähnyt useampia lähtöjä ja palaamisia. Isäni työ vei
hänet useita kertoja vuodessa ulkomaille. Lähtöjä en juuri muista, mutta paluuta odotimme sisareni kanssa aina todella paljon. Ei niinkään isän itsensä, vaan maailmalta tuotavien tuliaisten takia, karttuisiko MyLittlePony-kokoelmat vai saisiko jonkun karkkipaketin, vai ehkä molempia. Sinänsä surullista, että odotus kohdistui tavaraan, voin vain kuvitella, miltä se on isästäni tuntunut.

Äitini sen sijaan, hänen koko lapsuutensa oli täynnä lähtemisiä, joten aikuisena hän on halunnut vain olla. Olemme monta kertaa puhuneet, että hän halusi varmistaa, että me, hänen lapsensa saamme pysyvän kodin ja vahvat juuret. Että meillä on paikka, jota kutsua kodiksi, että koemme olevamme jostain kotoisin.

Minussa elää nämä molemmat puolet, olen lähtijä ja jääjä, kaipaan turvallisuutta enemmän kuin uskallan myöntää, mutta toisaalta, haluan kokea lähdön tunnelmaa, sen kutkuttavan pelon, jota kohti astua. Jääjä minussa nauttii aamukahvinsa nykyisin kotiini tulevan koti-kotini paikallislehden parissa. Tänäänkin lueskelin iltarasteista, lääkäripulan helpottumisesta ja paikallisesta juoksutapahtumasta. Katsoin läpi seurat-palstan ja vuokrattavat asunnot. Toisaalta lähtijä minussa rakastaa uusia paikkoja ja asioita. Pidän juna-asemista ja silloista, joissa matkantunnun voi kokea konkreettisesti. Olen reissannut yksin, lähtenyt kuukauden varoajalla kolmeksi kuukaudeksi maailman toiselle puolelle ja muuttanut työn takia täysin uuteen ympäristöön.

Tällä hetkellä seison risteyksessä. Suuntaviivat ovat haalistuneet. Kartallani ei ole määränpäätä, eikä minulla ole hajuakaan, mihin tie vie. Sanotaan, että parempaan, että matkan varrella suunta kirkastuu. Minä vain en tiedä, uskallanko. Entä jos olenkin jääjä?




<3 Jen