Liikunnan ilosta ja pakosta

Suhteeni liikuntaan on ollut koko nuoruuteni ja aikuisikäni hyvin kaksijakoinen. Kun olen liikkunut, olen tehnyt sitä tosissani (liiankin) ja sitten taas, en ole tehnyt yhtään mitään. Nuoruudesta muistan kesän, jolloin minulla oli viiden kerran periaate. Kaikkea liikuntaa, mitä nyt keksi harrastaa, piti tehdä viikossa viidesti. Viisi jumppaa, viisi uintireissua ja viisi muuta lenkkiä. Aluksi vielä kohtuudessa olleet pituudet kasvoivat matkan varrella, ja eihän sitä seuraavalla kerralla voinut vähempää tehdä. Yhtenä iltana istuin kotona keittiönpöydän ääressä ja itkin, etten vain enää jaksa mennä, mutta menin kuitenkin
Muutama vuosi sitten päätin puolestani aloittaa juoksemisen. Rapakuntoinen kehoni jaksoi aluksi juuri ja juuri lyhtypylvään välin, mutta melko nopeasti kunto kasvoi ja juoksun  osuus kasvoi kerta kerralta. Sinänsä terveellistä liikkua, mutta siinä kohtaa, kun lenkin pituus on toista kymmentä kilometriä, pitäisi energiatankkauksen kasvaa, ei vähetä, kuten oma logiikkani toimi. Pakollisen rauhoittumisen jälkeen jatkoin juoksuharrastusta, joskin selvästi paremmilla energiamäärillä. Kehoni ei kuitenkaan ollut valmis tiukkaan harjoitteluun, ja muutaman flunssaisen lenkin jälkeen (järki hoi!!!) sain seurakseni lihastulehduksen. Siihen loppui juoksu-urani, ainakin toistaiseksi.

Myös kulunut kesä toi tullessaan liikunnan pakonomaisuuden. Tällä kertaa en juossut, mutta kävelin ja pyöräilin sitäkin enemmän ja pitkään. Lenkin pituus saattoi aluksi johtua uskomattomasta taidostani eksyä, mutta myönnän, että päässä painoi jälleen ajatus, ettei seuraava kerta voi olla lyhyempi kuin edellinen. Järjetön suhtautumiseni liikuntaan tuli esille viimeistään siinä kohtaa, kun sain paniikkikohtauksen mentyäni kaupungille bussilla (kotoa lähtiessä satoi, mutta sade lakkasi parin kilometrin jälkeen ja silti, istuin bussissa...). Oikeastaan olikin suuri helpotus, kun sain liikuntakiellon. Enää ei tarvinnut paahtaa. Lisäksi turhamaisuudessa myönnän, että oli kiva pukea kaupungille lähtiessä muulla periaatteella kuin, mikä sopii polkemiseen.

Liikunnan pariin palasin jossain kohtaa syksyä. Pyörää en enää "turvallisuussyistä" kaivanut varastosta, mutta kävelyä jatkoin. Jouduin kuitenkin jälleen toteamaan, etten osaa rajata määriä ja paine jatkuvaan tarpomiseen kasvoi kerta toisensa jälkeen. Näin ollen pysäytin itse itseni, oikeastaan ensimmäistä kertaa koskaan. Eli ehkä sitä kuitenkin on jotain vuosien varrella oppinut :)

Eilen päätin kuitenkin kokeilla vähän pidempää ulkoilua. Otin kameran mukaan ja laitoin jalkaan kengät, joilla ei juosta, jotta rentoon menoon ei tulisi liiaksi suoritusmentaliteettia. Aurinko paistoi ja lumi vain lisäsi valoisuutta. Lievästi erilaista kuin syksyllä räntäsateessa ilman valonhäivähdystä. Kirpeähkö pakkanenkaan ei tuntunut riittävällä vaatetuksella lainkaan pahalta, vaan lähinnä virkistävältä. Ja miltä luonto näyttikään; toinen toistaan upeampia taideteoksia, joita yritin jonkin verran saada myös kameralla ikuistettua.

Käytössäni on peruskamera ilman erityisempiä systeemejä, mutta se riittää minun tarpeisiini vallan mainiosti, itse asiassa en osaa siitäkään käyttää sen kummallisempia säätöjä. Rehellisesti sanottuna pidän sangen omituisena (ja turhamaisena) sitä, että jokaisella pitäisi tänä päivänä olla ties millainen järjestelmäkamera satoine ominaisuuksineen. Mutta toki kukin tavallaan ja tuleehan niillä ihan hienoja otoksia, jos käyttää osaa. Nämä kuvat ovat kuitenkin ihan peruskuvia peruskameralla ja ihan tavalliselta kävelyltä ihan tavallisen Pohjois-Helsingin maisemista..

Kallioseinämää Pikkukosken uimarannalta

Kalliota Vantaanjoen rannalta

Vanhankaupungin koski näytti veden eri elementtejä

Auringonlasku Viikin peltojen taakse

Kauniita talvipäiviä,
<3 Jen