keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Viimeinen päivä


Vuoden viimeisen päivän vuoksi (kunniaksi kuullostaa jotenkin liian juhlavalta), ajattelin tehdä viimevuotiseen tapaan kuvakoosteen menneestä. Suurinosa kuvista on julkaistu täällä jo aikaisemmin, mutta on joukossa muutama aikaisemmin  julkaisematon.


TAMMIKUU

 Maksalaatikko. Pieni askel ihmiskunnalle, suuri minulle.
                      
   HELMIKUU        
               
Töissä, joskin lyhyeksi jäi...

MAALISKUU

Palapelin parissa

HUHTIKUU

Tauon paikka palautti uskoa

TOUKOKUU

Talviturkki poissa

 KESÄKUU

Täytin 30 ja sain uusia muumiastioita.

En ole tavannut juhannusta juhlia,
mutta ei tuo sairaaalajuhannuskaan mieleinen ollut.

HEINÄKUU

Reissu koti-kotiin ja käänteentekevät pari päivää.

Benji-hyppy 150 metristä. I did it!

 ELOKUU

Lapsuuden bestis meni naimisiin.

Cheek stadikalla

Muutto Etelään

SYYSKUU

Mutkien kautta työt veivät koulumaailmaan.

 LOKAKUU

Yritin hieman opiskella, mutta melko heikoin tuloksin.

MARRASKUU

Angstista aikaa

JOULUKUU


Joulunvietto koti-kotona.

Kuten koosteesta voi nähdä, vuosi on ollut VAIHTELEVA. On hyviä hetkiä, uskoa tulevaan ja sitten niitä toisia. Mutta oli miten oli, täällä ollaan. Ja tästä jatketaan.
Huomenna saan avata vuosikirjeen ja kirjoittaa uuden. Otan uuden kalenterin käyttöön ja aloitan uuden vuoden. Raketteja katselen kotona, viikon sosiaalisuus painaa sen verran ja orastava kurkkukipu sai valitsemaan kodin. Vuonna 2014 olen muuttanut ja aloittanut uudessa työssä, tai oikeastaan kahdessa, joista toisen suhteen pitää kevään kuluessa tehdä päätöksiä, palaanko vai en.

Jos jotain toivon, toivon tulevalle rauhaa, ihan kaikille ja kaikkialla.
"Suhteellinen mielenrauha, silläkin pärjää."


<3 Jen

lauantai 27. joulukuuta 2014

Joulu meni jo.

Ja sinne jäi joulunpyhät. Meillä koti-kotona tosin riittää jouluruokia vielä ainakin huomiselle, että ihan heti ei taas pääse kyllästymään. No, viimeistään tiistaina hyvästelen vuodeksi nuo "the ruoat", kun palaan kotiin.

Vietän siis perinteiden mukaisesti joulua koti-kotona. Eipä täällä sen ihmeellisempää ole. Aatonaatto oli tunnetusti hermostunut, lapset odottivat ja nuorin kysyi kerta toisensa jälkeen, joko nyt saa herkkuja. Ja sitten jouluaattona kysymys vain vaihtui, joko nyt avataan lahjat. Ja saihan niitä herkkuja ja ne lahjatkin tuli avattua. Tänään tosin totesi samainen nuorimmainen, että on tylsää, ei ole mitään tekemistä. Että se siitä ja arki jatkuu.

Oma jouluni on noudatellut samankaltaista kaavaa kuin arkikin. Hetkittäin
nautin, hetkittäin panikoin, itken ja hysterisoin. Toisaalta on lohdullista huomata, että ne tosiaan toistavat itseään, hyviä seuraa huonommat hetket, mutta yhtälailla huonoja paremmat. Olen satavarma tajuttomasta lihomisesta, mutta niin olin ennen näitä kolmea the päivääkin (mutta nyt niin on taatusti tapahtunut). Mielenrauhaa olen hakenut ulkoa, reippaista kävelyistä lumessa ja pakkasessa. Jouluaattona testasin jopa juoksemista, edellisestä juoksulenkistä kun on... vissiin puolitoista vuotta. Ja noh, ei se nyt niin kivaa ollut, mutta tulipahan testattua (ja todettua kuntonsa surkeaksi).

Maanantaina olen lähdössä isän kanssa hänen kotiseuduilleen, viimeksi olen ollut siellä suunnilla - monta vuotta sitten. Idea oli omani ja nyt saimme sopivasti aikataulut täsmäämään. Nämä pari päivää koti-kotona kuluvat samoin kuin päivät ennen joulua. Aloittelin aattona uutta sukkaprojektia ja kirjoja on mukana useampi ja joulupaketistakin kuoriutui juuri toivomani, kyllä pukki tietää;)


Kudoin äidille joululahjaksi lapaset
Isäpuolen pakettiin kudoin sukat

Kohta suuntaan ulkoilemaan. Tarkoitukseni on tänään testata paikallista lenkkipolkua, jos sitä vain pidetään talvikunnossa. Kotiin palattuani olisi suunnitelmissa kaivaa sukset esille ja vaihtaa lenkkarit toviksi monoihin ja suksiin. Toisaalta, sama suunnitelma on ollut useamman vuoden, mutta josko tänä tai sitten tulevana vuonna.


Näihin sanoihin:

"Joulumaasta uskoo moni onnen löytävänsä, mutta sepä kätkeytyy tai narraa etsijäänsä. Onnea kun mikään mylly valmiiksi ei jauha. Itsestään on ihmisen vain löydettävä rauha".

<3 Jen

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

"Odotappa vain marraskuuta!"


Ei varmasti yllätä ketään, kun aloitan, että ei nyt mene ihan putkeen. Olisin voinut kirjoittaa aikaisemmin, muutaman kerran olen sitä miettinyt, mutta jättänyt kuitenkin väliin. En edelleenkään halua tehdä tästä mitään angstailukanavaa, joten itseni kannalta on parempi olla tällä foorumilla hiljaa, jos ei ole mitään muuta kuin vali, vali, voi minua -juttua.

Otsikko on lainaus luokan opettajalta, jossa nyt välivuotenani työskentelen. Työt rakentuvat niin, että olen joka toisen viikon luokassa ja joka toisen viikon henkilökohtaisena avustajana yläkouluikäiselle pojalle, jonka haasteet liittyvät lähinnä oman toiminnan ohjaukseen. Pojan, kutsutaan häntä nyt vaikka Pekaksi, kanssa toimiminen on pääasiassa antoisaa. Välillä kuitenkin koettelee hermoja, kun tietotaidollisesti lahjakas poika käyttää kerta toisensa jälkeen tunnit muun muassa vesihanalla leikkimiseen tai hokee toistuvasti en tee mitään, ja todella toimii sen mukaan. Syksyn aikana opettaja onkin "lohduttanut" useamman kerran, että odotappa vain marraskuuta, sitten vasta näet todellisen leikkimisen. Ja kyllä, oikeassa oli.

Huomisesta alkaen aamusuklaat
ovat taas osa arkea :)

Mutta koska tarkoitukseni ei ole kirjoittaa Pekasta, palaan itseeni ja omaan marraskuuhun. Sanotaan, että marraskuu on masiskuu ja siltä se tosiaan on omassakin elämässä tuntunut. Aikaisemmin tykkäsin syksystä ja keskimäärin syksy on ollut itselleni helpointa aikaa, mitä tulee syömiskriiseilyihin ja sen seurauksiin. Toisin on kuitenkin ollut tänä vuonna. Kulunut marraskuu on ollut varsinaista päänsisäistä taistoa, kyyneliä on vuotanut enemmän kuin koko syksynä ja peilistä on katsonut joku, jonka rinnalla norsukin on siro ilmestys.

En tosin usko, että kyse on tietystä kuusta, aika tasaväkisesti nämä kuukaudet on eri vuosina tullut itseni (sairauden) kanssa tapeltua. Kummasti sitä jossain vaiheessa aina aktivoituu ajattelemaan, että pari senttiä kapeampi reisi helpottaisi elämää. Eikä sillä, etteikö niin voisi ajatella, mutta kun se johtaa käytännön toimiin, ollaan tunnetusti heikoilla. Mutta josko tämä nyt rauhoittuisi, kun se kammottava marraskuukin tähän päivään loppuu. Muumi-joulukalenteri odottaa seinälle ripustamista ja sain viimeviikolla vihdoin huoneeseeni kauan kaipaamani kirjoituspöydän ja lepotuolin, eli ainekset parempaan joulukuuhun ovat paikallaan.

Joulua odotellessa,
<3 Jen

Tässä on muuten oikeasti aivan ihana istua,
kun pystyy vähän kiikkumaankin :)



tiistai 4. marraskuuta 2014

Minä vai minä, minun vai minun elämä?

Olin päättänyt, etten enää valittaisi tänne. Että kirjoittaisin vain hyviä asioita, tai ainakin hyvään suuntaan meneviä asioita. Oikeammin olin päättänyt, etten enää eläisikään kuin hyviä asioita, tai vähintään niitä hyvään vieviä asioita. Asennoinnuin, että välillä notkahdan, mutta sitten nousen taas, mutta enää en vajoa.

Tällä hetkellä en tiedä, missä mennään tai miten siihen pitäisi suhtautua. Monessa asiassa olen edennyt hurjasti: olen kotona ja käyn töissä. Itken harvemmin kuin aikoihin, en käy vaa'alla (en ainakaan jatkuvasti). Syön aamupalaa ja koulussakin paremmin kuin hyvin. En pakkourheile, enkä näe enää ahdistavia unia, joista herätessä on pakko urheilla. En juuri muutenkaan näe painajaisia, nukun yöni keskimäärin oikein hyvin. En ole kovinkaan väsynyt ja aamuherätyksetkin ovat ihan ok. Viikon 5.15-5.30 -herätysten jälkeen nämä 6.15-6.30 -heräämiset tuntuvat suorastaan luonteville, eivät lainkaan tuskaisille.

MUTTA.

Elän kaksoiselämää, on minä ja minä. Ja se toinen minä, sen kanssa eläminen - se on raskasta. Yritän pääsääntöisesti olla ajattelematta, mutta en tiedä onko sekään hyvä asia. Onko hyvä "hyväksyä" itsensä puolipäiväinen pimeä puoli? Pitää taistella vastaan, niin minä neuvoisin toisia. Ei pidä antaa periksi, pitää olla vahvempi. Pitää purra hammasta ja jatkaa taistelua. Mutta minä en tiedä, onko minusta siihen.

Ruikutan tai en, aamulla menen töihin ja tiedän, että pärjään. Se on hyvä paikka!

Töissä tehtiin taannoin molekyylejä. Liittyy taas kaikkeen. NOT.

<3 Jen

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Sunnuntai 26.10

Mielessä olisi kaksi tai oikeastaan kolme eriaiheista postausta. Mutta ajattelin kuitenkin jatkaa viimesunnuntain teemasta, eli toiminnasta. Vanhaa kalenteria selaillessa osui vielä sopivasti teemaan liittyen lainaus Paulo Coelholta: "Ryhdy tekemään jotain. Sillä tavalla aika on liittolainen eikä vihollinen".

Sen verran taustoitettakoon, että olin perjantaina todella väsynyt ja viikonlopun vapaat tulivat enemmän kuin tarpeeseen. Lauantaina heräsinkin vajaan 15 tunnin unien jälkeen ja päivä kului raukeissa tunnelmissa ja illalla tein vielä pitkän kävelylenkin pitkin merenrantoja. Rakastan syksyä! Tänään piti sitten tarttua erinäisiin kotihommiin ja niistä seuraava kuvakooste:

Ensimmäinen projekti oli Osoite muuttuu-kortit. 
Eihän muutosta olekaan kuin... puolitoista kuukautta :D

Ja äiti, ne on postissa, eli homma loppuunasti hoidettu.

Korttien jälkeen tie vei ruokaostoksille ja sitten vain suunnittelemaan. Ajatuksena oli siis helpottaa tulevaa työviikkoa ja tehdä valmiita annoksia pakkaseen.
Suosikkiruokaohjeeni löytyvät omasta yläasteen valinnaisköksän vihosta.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

"Mitä jos askartelisit vessapaperirullasta seinätaulun?"

Flunssa "ilahdutti" läsnäolollaan aina alkuviikkoon saakka, eli kaikkinensa vietin vajaa kaksi viikkoa kotona. ONNEKSI torstaina sentään pääsin koulutuspäivään ennen perjantaista alkanutta (ja siihen loppunutta) syyslomaa. Rehellisesti sanottuna nuo vajaat kaksi viikkoa kotona olivat melkoista hammasten kiristelyä. Ei vain ole kotonaolo tehty minua varten, eikä ainakaan silloin, kun sieltä ei voi lähteä oikein minnekään.

Hermot olivat lievästi sanottuna koetuksella ja tutut turvakeinot hiipivät mieleen päivä päivältä enemmän. Vaaka kaivautui kaapin perukoilta ja osoitti päivän sujuvuuden ja peilistä näkyi vain ja ainoastaan muokattavaa. Uskomattoman nopeasti ihminen onnistuu maailmansa murjomaan ja uskomaan, ettei tästä taas tule yhtään mitään. Vielä torstaisen koulutuspäivän jälkeen tuntui perjantai kuin eläisin sumussa. Makasin vain peiton alla ja angstailin - kaikkea mahdollista. Jotenkin kaikki tekeminen ja ehdotukset tekemisistä tuntuivat yhtä hyviltä kuin otsikkoon lainaamani pätkä: Mitä jos askartelisit vessapaperirullasta seinätaulun? Teksi on alunperin MeNaisten pääkirjoituksesta joku viikko sitten, mutta olin leikannut sen talteen ja nyt tuntui, että siihen tiivistyy taas kaikki "piristävät ehdotukset".

Ajatukset olivat loppuviikosta vähän samassa jamassa kuin nämä langat..

Lauantaina kuitenkin muistui mieleen vanha neuvo siitä, kuinka tunteilla, teoilla ja ajatuksilla on yhteys, eli teko vaikuttaa, vaikka siitä ei välitöntä tunnetta syntyisikään. Siispä aamulla suihkuun ja sen jälkeen operaatio huoneensiivous. Lopulta urakka vei melkein koko päivän, koska päädyin vaihtamaan huonekalujen järjestystä, kiinnittämään tauluja seinälle ja operoimaan erinäisiä johtoja siistimpään järjestykseen. Erityisen ylpeä olin kämppikseni huoneesta omaani tulevan antennijohdon asentamisesta niin, ettei se enää mene lattiaa pitkin. Kerrankin minä-naulat-vasara -yhdistelmä tuotti jotain hyvää!

Tänään olikin ihan erilainen fiilis herätä siististä huoneesta. Teko-tunne-ajatus-kaavan "innoittamana" kaivoin myös kutimet esille. Keksin, mitä alan tehdä ja osa päivästä onkin kulunut puikkojen parissa. Ihmetyttää taas, miksi en kutonut viimeviikolla tai sitä edeltävinä, mutta toisaalta, kudon nyt. Olin myös päättänyt käydä tänään lenkillä ja sateesta huolimatta kävin pyörähtämässä lenkillä Jätkäsaari - Lauttasaari - Ruoholahti -akselilla. Kauniita maisemia ja paljon paikkoja, jonne pitää myöhemmin palata (ja jossa voi ehkä vähän eksyillä:b).

Novita-lehdistä löytyi sopiva ohje
ja pienen tuskailun jälkeen ne langatkin sai käyttökuntoon

Huomenna pääsen sitten vihdoin oikeisiin töihin. Olen odottanut. Ja vinkkinä kaikille, angstailun sijaan kannattaa tehdä edes jotain, vaikka vessapaperirullia-askartelulta kaikki vaikuttaisikin :)

<3 Jen


perjantai 10. lokakuuta 2014

Flunssaa, nälkää ja makeamietteitä

Tämä viikko on kulunut flunssan kourissa. Kärsin perjantaina kurkkukivusta ja lauantain aikana puhkesi sitten kunnon syysflunssa. Jossain kohtaa olin kokoajan flunssassa, mutta nyt en edes muista, koska viimeksi olen ollut näin kipeä. Kotona olo on ollut lievästi sanottuna tylsää, mutta rehellisyyden nimissä, en olisi kyllä töitä jaksanut. Enkä usko, että minusta juuri iloa olisi töissä ollutkaan, koska sen jälkeen, kun yskä tuli mukaan kuvioihin, on jokainen lyhytkin puhuminen aihettanut kunnon yskänpuuskat. Onneksi yöt olen saanut nukuttua hyvin, joskin unta on riittänyt myös päiväsaikaan.

Seuralaiset

Pääasiassa olen siis lojunut sängyssä nukkuen, lukien tai erinäisiä tv-sarjoja netistä tuijotellen, mutta aina kun voimat ovat hieman elpyneet, olen yrittänyt puuhastella jotain. Lähinnä tekemiset ovat olleet perinteisiä arkiaskareita: ruoanlaittoa, tiskikoneen tyhjennystä ja pyykinpesua. Muutaman kerran olen leiponut ja eilen vietin pari tuntia opiskelujen merkeissä. Onneksi taudin vuoksi missaamani luennot pystyi kuuntelemaan netistä, eli en jäänyt heti jälkeen :)

Kummallista tässä makoilussa on ollut se, että olen kokenut enemmän näläntunnetta kuin varmaan vuoteen. Tuntuu, että syömistarpeeni /-haluni on kyltymätön ja ottaa koville pitää ruokaväliä edes kolmessa tunnissa. Tämä varmasti johtuu osittain taudista, mutta yhtenä syynä ajattelen olevan projektini vähentää karkinsyöntiä.
Mistään herkkulakosta ei ole kyse, mutta olen pidempään halunnut vähentää karkinmussutusta ihan vain siksikin, että se on niin kallista. Lisäksi olen oppinut itsestäni, että mitä enemmän syön karkkia, sitä vaikeampi minun on syödä perusruokaa. Ja sitten taas käy helposti niin, että jossain kohtaa lopetan herkuttelun, enkä kuitenkaan lisää perusruokaa. Ja... noh, siitä ne ongelmat sitten taas alkavat.

Maanantain leipomiset ja todistus herkullisesta elämästä ;)

Näistä syistä johtuen tuskailen siis jatkuvan nälän lisäksi vaihtelevassa määrin jatkuvasta karkinhimosta. Sinänsä ajoitus vähentämiselle on hyvä, koska tauti on pitänyt poissa kaupoista ja houkutusten ääreltä. Eli jotain hyötyä tästäkin :)
Näissä mietteissä jatkan nyt perjantain tv-putkea. Salkkareiden jälkeen luvassa on Vain Elämää, josta siirrynkin sujuvasti Hjalliksen ja Veskun pariin.

Mukavaa Viikonloppua!

<3 Jen

lauantai 4. lokakuuta 2014

4.10.2014

Viimeisen julkaistun tekstin jälkeen blogi on käynyt mielessä muutamia kertoja. On ollut teksti-ideoita, mutta bloggerin avatessani, ne ovat hävinneet jonnekin sinne, mistä ovat tulleetkin. Nyt kuitenkin ajattelin, että kirjoitan edes jotain, ihan vain siksi, etten ihan kokonaan lopettaisi. Toisaalta, aloitin blogin tarkoituksena muistuttaa itseäni(kin), että olen muutakin kuin sairaus ja sairas ja tällä hetkellä koen, etten sitä muistutusta tarvitse. Ei sairaus kadonnut ole, mutta toisin kuin viimeisen vuoden ajan, se ei enää ole osa jokapäiväistä arkea.

Mutta mennäkseni tähän päivään. Uudessa työssä on nyt takana puolitoista kuukautta. Täytyy myöntää, että muutama viikko sitten elin pientä kriisivaihetta, kun mielessä pyöri tapahtumat alkuvuodesta, jolloin vointini huononi vajaassa kuukaudessa sen verran paljon, että jäin taas sairaslomalle. Vielä kun onnistuin saamaan tuohon väliin mahataudin, uskoin jo lähes hysteerisesti, että taas mennään. Mutta ehei, hommat jatkuu ja itseasiassa viikon päästä aloitan täysillä työtunneilla, kun tähän mennessä olen tehnyt 30-tuntista viikkoa.

Koulu on aina sopinut kaltaiselleni aikataulu- ja arki-ihmiselle. Siispä en oikeastaan ole yllättynyt, että viihdyn niin hyvin. Se, mistä olen ollut niin yllättynyt on, että loppuviimein kouluavustajan työ on monella tasoin raskaampaa kuin ohjaajan tehtävät lastenkodissa. Suurin ero on ehkä siinä, että koulussa lapset ovat kokoajan läsnä. Jollain tasolla intensiteetti on vahvempi, kun edetään tietyn lukujärjestyksen mukaan, oli hyvä päivä tai ei.
 
Toinen isompi asia tässä syksyn aikana on ollut muutto ja nyt olen kohta kuukauden verran asustellut uudessa kodissa. Muutin siis Etelä-Helsinkiin yhdessä kesällä tapaamani kämppiksen kanssa. Asunnossa meillä on omat huoneet ja iso yhteinen keittiö. Muuttolaatikoista pääsin eroon nopeasti, mutta edelleen vallitseva piirre huoneeni sisustuksessa on keskeneräisyys. Lamppu ei ole katossa, eivätkä taulut seinällä. Huonekaluista puuttuu ainakin kirjoituspöytä, ja kaapeissa on edelleen avaamattomia pikkulaatikoita. Mutta ajallaan ja onneksi keittiössä näyttää paljon valmiimmalta, joskin sohva sieltäkin puuttuu, tai ehkä jotain muuta :)

Sattumaa tai ei, aikanaan lenkiltä bongaamani Onnellisuus-patsas
löytyy ihan nykyisen kotini nurkilta.

Jossain kohtaa taisin aiemmin mainita, että edessä on vielä kolmas projekti, joka alkaa nyt lokakuussa. Olen siis jatkamassa töiden ohessa erityispedagogiikan opintoja avoimessa yliopistossa. Tein perusopinnot opiskeluaikana, eli nyt on edessä aineopinnot. Mitään hurjaa tahtia en ole suunnitellut, enkä tiedä, onko minulla varsinaisesti pidemmän ajan tähtäintä. Perusopintojen tekemisestä on kahdeksan vuotta, eli jos joskus saan aineopinnot kasaan, saattaa olla, että menee taas "muutama" vuosi ennen kuin jatkoa on luvassa, jos on sittenkään.

No nyt sitä tekstiä sitten näyttäisi tulevan, mutta jätetään tältä erää tähän. Ja Sinä, joka ehkä luet tätä blogia ensimmäistä kertaa, ethän pelästy. Elämään mahtuu kaikenlaista, mutta tänään kaikki on hyvin ja siihen myös sinulla on merkitystä!

<3 Jen

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Hold your horses

Terveisiä vain kaaoksen keskeltä!

Valitettavasti kaaos ei johdu ahkerasta muuttorumbasta, vaan lattialle lentäneistä tavaroista, kun en ole niitä paikalleen jaksanut nostaa. Viimeinen viikko on nimittäin kulunut totaaliväsymyksen merkeissä. Kruununa voidaan pitää viime yötä. Menin illalla kuuden maissa jo toisille päiväunille, ja yhdellä havahtumisella jatkoin unia aamuun asti.


En usko väsymyksen johtuvan unenpuutteesta, yöunet viikollakin ovat olleet vähintään seitsemän tuntia, yleensä lähempänä yhdeksää. Sen sijaan kyse on enemmänkin, vaihteeksi kerran, muutoksista. Olen aina ollut huono suhtatumaan muutoksiin, oli ne sitten positiivisia tai negatiivisia. En ajattele aktiivisesti 'apua muutos', mutta alitajuntaisesti jumitan. Muuttotilanteessa se on siis tarkoittanut sitä, että en ole saanut mitään aikaiseksi. Ja kuten niin monesti olen tännekin kirjoittanut, saamattomuus on jotain mitä inhoan!

Keskiviikkona meninkin hieman ristiriitaisin miettein tapaamaan hoitajaani. En kokenut, että olisi mitään sanottavaa, periaatteessahan kaikki on ihan hyvin. Ja toisaalta, en halunnut paljastaa, että pinnan alla kuohuu. Alun 'ihan hyvää', 'en tiedä' -tasoisen keskustelun jälkeen sain kuitenkin purettua fiiliksiä ja kuten usein ennenkin vastaavissa tilanteissa, lähdin kotiin silmät punoittaen, mutta sydän keventyneenä. Sain muistutuksen, että olen hiljan tehnyt todella isoja muutoksia elämässäni ja muutokset jatkuvat edelleen. Ei siis ole ihme, että uuvuttaa. Ja sitten tietysti se toinen, kropan koolla ei ole tekemistä tämän kanssa. Eikä sen muokkaus ainakaan helpota asioiden edistymistä.

Eli kaaoksessa eletään, mutta kyllä se tästä. Maanantaina saan muuttolaatikot, perjantaina tulee kierrätyskeskus hakemaan ylijääviä huonekaluja ja lauantaina varsinainen muuttoauto. Ennenkin olen saanut aikaiseksi, vaikka jossain kohtaa onkin toivottomalta tuntunut. Ja kun nyt olen tuota Cheekiä tavannut lainailemaan, niin tarvitsipa hänkin lomaa. Aina ei jaksa, eikä edes tarvitse.

<3 Jen

maanantai 1. syyskuuta 2014

Lomalaiskan projektit

Virkistävää Syyskuun alkua!

Nyt sitten voidaan virallisestikin todeta, että syksy on saapunut.

Tämä syksy on elämässäni erilainen syksy, niin kuin varmaan kaikki syksyt oikeastaan ovat, kun niitä vertaa keskenään. Syksyni suurin haaste oli viikko sitten alkaneet työt. Ja reilun viikon kokemuksella voin sanoa, että TYKKÄÄN. Tykkään työtehtävistä, tykkään työkavereista, tykkään oppilaista, tykkään päivärytmistä, tykkään lähteä aamulla ja tykkään päästä illalla nukkumaan. Oikeastaan en ihmettele, että viihdyn töissä hyvin. Sen lisäksi, että olen saanut kaipaamaani järkevää ohjelmaa, on koulu ympäristönä paikka, jossa olen aina viihtynyt. Kuulun niihin, jotka vielä yläasteikään asti toivoivat, että kesäloma olisi lyhennetty, olisin halunnut kouluun jo elokuun alussa ja kutsuimmekin ystäväni kanssa kesälomaa pakkolomaksi.


Sen lisäksi, että pidän arjesta, koen myös olevani huomattavasti energisempi, kun on enemmän tekemistä. Olemme hoitajani kanssa olleet hieman eri mieltä tavastani määritellä itseni laiskaksi, mutta vastedes voisin tarkentaa olevani lomalaiska. Jos ei ole "pakko" saada aikaiseksi, en saa. Mutta kun päivässä on muutenkin ohjelmaa, riittää energiaa vielä illaksi. Toki lukeudun edelleen myös aamu-unisiin, mutta yllätyksekseni aikaiset herätykset eivät ole tuottaneet sen suurempia ongelmia, koska olen iltaisin osannut mennä nukkumaan.

Lomalaiskuuteni on siis mennyttä ja tällä hetkellä energiaa tuntuu riittävän, joskin kyllä unikin maistuu! Tässä kohtaa huomaan hyvin myös, mitä tarkoitetaan positiivisella stressillä. Liikapaineen alla sitä lamaantuu, mutta sopivassa suhteessa sitä saakin lisää energiaa. Itseäni auttaa myös tapani pilkkoa hoidettavia asioita ja jakaa ajanjaksoja. Joskus opiskeluaikana, kun tein töitä opintojen ohessa (tai oikeastaan opiskelin töiden ohessa), ajattelin aina töihin lähtiessä opiskelijan jäävän lepäämään ja luonnollisestihan kouluun mennessä sinne meni levännyt opiskelija ja työntekijä sai jäädä nukkumaan. Enää en tuohon samaan rumbaan lähtisi, mutta pilkkomista käytän edelleen.



Kun yllättäin selvisi, että töidenaloitus ja pitkin kesää suunnittelemani muutto osuvat samoille ajankohdille, tein tietoisen ratkaisun, miten selviän molemmista. Viime viikon olin omistanut töiden aloitukselle ja viikonlopun siitä toipumiseen. Tulevan kahden viikon aikana projektini sen sijaan on nykyisen kodin pakkaaminen ja muutto uuteen kotiin. Vajaan kuuden yksiöasumisvuoden jälkeen muutan kimppakämppään. Suunnitelma tästä on itänyt noin vuoden ajan ja asiasta on käyty keskusteluja myös hoitajani kanssa, mutta konrkeettisiin toimiin ryhdyin vasta kesällä. Se, että muutto sattui juuri tähän hetkeen ei sen sijaan ollut suunniteltu, mutta sopivan kämppiksen ja asunnon löydyttyä, eipä siinä muuta kuin toimintaa. Toki hieman huvittaakin, että isot ja odotetut asiat tapahtuvat samaan syssyyn, mutta kuten eräs hoitaja osastolla totesi: "hyvin menee, mutta menköön".


<3 Jen

*Kuvat edellisestä muutostani keväältä 2012

tiistai 26. elokuuta 2014

"Vaiks tänään ois paha olla, koita jaksaa"

Keikkaliput ja illan Menu

Vietin perjantaina ehkä yhden elämäni parhaista illoista. Siskonpojan joululahjan ansiosta pääsin nauttimaan Cheekin Olympiastadion-konsertista. En oikeastaan osaa edes kuvailla sitä fiilistä, mikä siellä oli - ihan mieletön. Musiikillisten ansioiden lisäksi kaikki se visuaalinen panostus ja yleinen tunnelma, jotain aivan käsittämätöntä. Ennen Cheekin esiintymistä seurailin vain jatkuvalta näyttävää ihmisten virtaa kentälle (itsellämme oli katsomopaikat) ja kaikkia niitä iloisia ihmisiä. Ja sitten itse se keikka, ne biisit ja kaikki loistavat vierailevat artistit. Nautin joka solullani, lauloin ja tanssin, fiilistelin ja aistin kaikkea sitä tunnelmaa.

Epäilin jo, että omaa suosikkibiisiäni (Niille joilla on paha olla) ei esitettäisi, mutta odotukseni palkittiin. Kesken biisin tajusin taas jotain tärkeää. Jos edelleen rämpisin siellä suossa, missä elämän kiintopiste on vaa'an lukema, en olisi kokenut tätä. Ei sillä, etten olisi voinut keikalle mennä, mutta se vapauden tunne, sitä ei niinä päivinä voinut saavuttaa.

Illan tummuessa valoja pimeässä

Tänään aamulla vaatteita valitessani päätin sovittaa vanhoja housujani. Samat housut, jotka vielä joku aika sitten olisivat pudonneet päältä (ja putosivatkin, kun niitä kesällä sovitin), olivatkin sopivat. Hetken mielessä pyöri taas vanhat mantrat -laihduta läski-, mutta onneksi aamu oli sen verran kiireinen, etten kerennyt asiaa sen enempää jäädä hautomaan. Päivän aikana en housukriisiäni muistanut, mutta iltapäivällä kyllä. Siinä kohtaa nimittäin taas muistin, että tämä kaikki, mitä elämä tällä hetkellä tarjoaa, ei ollut mahdollista vielä vähän aikaa sitten. Minun hyvinvointini vaatii niiden housujen sopimista. Ja itse asiassa, olen oikeastaan ihan tyytyväinen, että on taas vaatteita, mitä pukea päälle, siis muitakin kuin verkkarit.

Suosta voi nousta, syvältäkin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että vapaus olisi heti täydellistä, jos se koskaan edes voi olla. Välillä joutuu rämpimään, jopa raahautumaan, mutta kaikki se, se ihan oikeasti on sen tuskan arvoista. Kuten Cheek laulaa: "vaiks tänään ois paha olla, koita jaksaa".



<3 Jen



keskiviikko 20. elokuuta 2014

Ulkona tuoksuu syksy

Kesä taitaa sitten olla tältä erää ohi. Maanantaiaamuna herätessäni huomasin ensimmäisen merkin, ikkunasta ei tullutkaan enää lämmin henkäys, vaan viileä tuuli, joka sai vetämään peittoa korviin. Myöhemmin noustessani ja tuoksutellessani tuota raikasta tuulta, tunsin vahvasti syksyn tuoksun. Tänään aurinko paistoi aamulla ja mietin jo, pärjäisikö sittenkin lyhyillä lahkeilla. Päädyin kuitenkin pitkiin ja vedin jopa neuleen päälle ja pakkasin takin matkaan, vaikka kotona tuntuikin, että t-paidallakin pärjäisi. Sukat jätin kotiin, josko vielä kerran kesää. No eipä mennyt kauaa, kun oli pakko vetää takki päälle. Pilvet peittivät taivaan ja kaupasta kävin hakemassa sukat, eli kyllä, kesä on mennyt ja syksy saapunut.

Vuodenajan vaihtuessa perinteisiini kuuluu käytössä olevien muumimukien vaihto. Nyt olisi vuorossa "välikausimuumit", mutta taidan vielä hetken pitäytyä kesämuumeissa, koska vastahan ne otin käyttöön. Tai noh, onhan siitä jo pari kuukautta, joissain asioissa aika vain tuntuu menevän niin nopeasti. Perjantaina olemme menossa siskonpoikani kanssa Cheekin keikalle, kauan odotettu, mutta toisaalta, vastahan niitä lippuja jonottelin (yli puoli vuotta sitten). Valmistauduimme keikkatunnelmiin jo viikonloppuna automatkalla, kun lauloimme kurkut punaisina Äärirajoille-biisiä.

Kesämuumit (alahyllyllä) saavat vielä jäädä, ainakin hetkeksi.

Syksy tuo tullessaan myös muita, kovin kaivattuja elämänmuutoksia. Kävin aamusta täyttämässä toimivapaa-anomuksen, toisenlaiset työtehtävät alkavat maanantaina. Tiettyä haikeutta oli ilmassa, kun käsitin konkreettisesti, että kaikkinensa tulen olemaan lähes kaksi vuotta poissa "omista töistä". Sitä palaanko sinne koskaan en osaa sanoa, mutta sitä nyt on turha miettiä vielä. Etenkin vanhan omahoidettavan tapaaminen herkisti fiiliksiä ja sai miettimään, olenko oikeasti tekemässä tämän. Mutta, kyllä olen.

Tällä hetkellä elämä tuntuu hyvältä. Koen tekeväni oikeita ratkaisuja, omannäköisiä askelia. Myönnän, että välillä syömishäiriö kummittelee mielessä ja yrittää ottaa vallan. Välillä se saa epäilemään, josko sittenkin takaisin, mutta niissä kohdissa olen erityisen kiitollinen hoitotaholle, joka kerta toisensa jälkeen jaksaa muistuttaa, että valitsemani suunta on oikea. Ja niin se minustakin on, tarvitsen vain välillä vahvistusta.

Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan itselleni niin rakkaan Juha Tapion vanhan biisin Syksy
http://youtu.be/SHagFf2ABEo

<3 Jen

tiistai 19. elokuuta 2014

Toipumisen avaimia osa3: Normaaleilta ihmisiltä normaalin mallia

Toipumisen avaimia - teksteissä on vihdoin tullut aika palata keskusteluihin, joita kävin veljieni vaimojen kanssa heinäkuun alussa viettäessäni viikonloppua isäni mökillä. Itse asiassa olin ajatellut sisällyttää tämän jo kakkososaan, mutta oikeastaan siihenkin liittyy niin monia asioita, että oma osionsa on mielestäni tarpeen.

Edellisten osat löytyvät täältä:
Osa1 http://mytruthorbeautiful.blogspot.fi/2014/08/toipumisen-avaimia-osa1-lamaannuksesta.html
Osa2 http://mytruthorbeautiful.blogspot.fi/2014/08/toipumisen-avaimia-osa2-laheiset-jotka.html

Minulla on isosisko ja kaksi isovelipuolta. Veljieni kanssa en ole koskaan asunut yhdessä, meillä on ikäeroa vajaat kaksikymmentä vuotta. Eli kyllä, sisarussarjassa olen melkoinen nöösi. Sisaruksillani on jo perheet ja lapsia, ja myös tässä suhteessa poikkean joukosta. Etenkin vanhemman isoveljeni merkitys on ollut minulle lapsuudesta asti suuri. Hän on ollut tukena sellaisissa perheen sisäisissä asioissa, joissa en ole osannut/voinut/halunnut tukeutua vanhempiin.  Itse olin vielä sen verran nuori kun veljeni alkoi seurustella, etten sitä juuri muista, mutta isosiskoni oli kuulemma varsin mustasukkainen. Myöhemmin saimme toimia morsiusneitoina heidän häissä ja siitä on jäänyt hienot muistot. Kova paikka itselleni oli heidän ensimmäisen lapsen syntymä. Siihen asti olin ollut aina se pienin ja yhtäkkiä joku vei paikkani. Mustasukkaisuudesta huolimatta olen aina viihtynyt veljeni perheen seurassa. Myöhemmin olen tutustunut paremmin myös toiseen veljeeni ja myös hänen perhe on tullut tärkeäksi.

Veljieni vaimot ovat tavallisia aikuisia, minua vajaa kymmenen ja kaksikymmentä vuotta vanhempia. Koska vanhemman veljeni vaimo on ollut kuvioissa niin kauan kuin muistan, on minulla joitain hauskoja muistoja hänen seurassa myös lapsuudesta. Osan niistä muistan itsekin, osan olen kuullut myöhemmin. Hän on aina mielestäni ollut todella kaunis ja jollain tasolla edustanut minulle vahvaa naiseutta. Ensimmäiset deodoranttikokeilutkin taitavat olla koettu hänen kanssa. Näistä ja monista muista syistä johtuen, olin jo vuoden verran miettinyt, että haluaisin jutella hänen kanssa itsen/kehon hyväksynnästä, sopivaa tilannetta vain ei tullut, mutta tuona mökkiviikonloppuna otin asian puheeksi.

Mökillä maistui hyvä ruoka ja oli muuten
ensimmäinen kananmuna keltuaisella -
PITKÄÄN aikaan.

Oikeastaan asiaan pääsi ihan luontevasti, koska yhteinen illanvietto alkoi toisen veljenvaimon vaatteita soviteltaessa (ja melkoinen kasa itselle uusia vaatteita kotiin lähtikin). Kuunnellessani veljieni vaimojen puheita tajusin jotenkin, että kaikilla meistä on päiviä, kun oma kroppa ei miellytä. Jokaisella on niitä päiviä, kun kilot kuristavat, mutta silloin oleellista on se, miten tilanteeseen suhtautuu. Eli antaako pilata päivänsä, vai pyrkiikö kiinnittämään huomionsa muualle. Aikuisen naisen elämään kuuluu luonnollisena osana, että paino vaihtelee, kroppa ei ole enää lapsen tai teinin, eikä se toimi samalla tavalla. On myös täysin normaalia välillä haluta syödä terveellisemmin ja yhtälailla välillä vetää överinautintoja. Joskus huvittaa urheilla, joskus ei, joskus haluaa vain maata sohvalla ja katsoa telkkaria, toisinaan taas esimerkiksi juoksulenkki on parempi vaihtoehto.


Yhteisen viikonlopun aikana hyvä ruoka kuului tietysti olennaisena osana meininkiin, samoin auringonotto ja rantasauna uimisineen. Kuuntelin ja katselin ihaillen näiden aikuisten naisten toimintaa ja asennetta ja mietin, että juuri tuollaista itsekin haluan. Kaikkia keskusteluja miettiessäni olen tajunnut, että loppuviimein raja terveen ja sairaan välillä on melko häilyvä. Tietysti sairauden sanojen erottaminen terveistä on ensisijaista, mutta omalla kohdallani olen huomannut, että pitkän sairauden aikana olen jakanut liian tiukasti sen, mitä voin tehdä, jotta toipuminen edistyy. Kaikki ei ole syömishäiriötä, ja yksi merkittävä osa toipumista on kyetä keventämään sitä rajaa. Toipuminen ei tarkoita, että heti pitää itseä pystyä rakastamaan tai heittäytyä sinne sohvannurkkaan sipsipussin kanssa, siinä välissä on paljon muutakin. Ei siis ole mikään ihme, että takapakit lamaannuttavat, jos rajan vetää niin tiukalle.


Puhuimme taannoin hoitajani kanssa itsensä rakastamisesta. Ja mielestäni onnistuin kiteyttämään hyvin uuden tavan ajatella asioita. En rakasta kehoani, en ainakaan vielä. Tässä kohtaa riittää, etten sitä niin paljon vihaa.

<3 Jen







perjantai 15. elokuuta 2014

Toipumisen avaimia osa2: Läheiset, jotka tuntevat minut

Toipumisen avaimia -teksti saa nyt jatkoa ja ajalllisesti tapahtumat sijoittuvat tässä heinäkuun alkupuolelelle.

Edellinen osa luettavissa täältä:
http://mytruthorbeautiful.blogspot.fi/2014/08/toipumisen-avaimia-osa1-lamaannuksesta.html)


Muutin omilleni kirjoitusten jälkeisenä syksynä. En oikeastaan edes tiedä, miten kotikaupunkini valitsin, miksi hain juuri sinne, mutta aloitin opiskelut Lahden Diakissa. Olin vuosien erinäisten oireiluiden jälkeen sairastunut syömishäiriöön ja "ylioppilaslahjaksi" sain diagnoosin ja lääkityksen. Muuton myötä eristäydyin äidistäni ja vanhoista ystävistäni. Mitä huonommin pärjäsin, sitä vähemmän pidin yhteyttä. Koti-kotona oltiin kuitenkin jollain tasolla tietoisia tilanteesta, ja joinain öinä, kun ahdistus kävi sietämättömäksi, matkustinkin paniikissa kotiin. Elämänvaiheeni Lahdessa päättyi osastohoitoon, jonka jälkeen muutin Tampereelle. Koska edellinen itsenäistyminen oli mennyt, miten oli mennyt, pääsin asumaan Nuorten Turvatalolle ja osalliseksi silloin projektimuotoiseen Polku itsenäiseen asumiseen -toimintaan. Pari vuotisen tuen aikana itsenäistyminen lopulta onnistui ja liiankin tiukka sidokseni äitiini hellitti, puolin ja toisin.

Uudelleen sairastumisen myötä eristäytyminen on ollut aina ensimmäisiä merkkejä koti-kotiin, ettei kaikki ole kunnossa. Mitä kauemmin olen sairastanut sitä enemmän olen halunnut pärjätä itse ja hoitaa asiani ilman huolen aiheuttamista. Nykyisin, kun välillämme on useampi sata kilometriä, tämä on ollut vielä helpompaa kuin ennen. En vain ole käynyt koti-kotona, ja jos olen käynyt, olen viipynyt maksimissaan muutaman päivän. Siksi soittaminen ja avunpyyntö koti-kotoa olikin minulle merkittävä tekijä toipumisprosessissa.


Äiti ja minä kesällä 2013
Kuva on alunperinkin päätön, kerrankin sellainen, mihin molemmat olimme tyytyväisiä :)

Tulin siis ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen läheisteni eteen avoimena ja salaamatta. Nuoruusvuosien sairausaikaan meillä oli todella isoja riitoja, pelko puolin ja toisin aiheutti ahdistavuutta ja osittain tästä syystä myös jännitin, taasko se on samanlaista. Mutta ei, uskon että kun itse olin rehellinen, minuun voitiin myös luottaa. Sain tukea sillä tasolla kun kaipasin, mutta en tuntenut oloani kahlituksi. Sen sijaan koin, että olen hyväksytty, mitä kipeästi kaipasinkin kaikkien niiden toivoton tapaus -puheiden jälkeen. Olin edelleen Jen, en sairaus, tai toivoton tapaus. Minulla on sairaus, mutta se ei määritellyt kotiväen suhtautumista.

Jostain ihmesyistä, olin luonut päässäni mielikuvan, ettei aikuisena kuulu tarvita vanhempia, että aikuisen kuuluu pärjätä omillaan. Koti-kotona mietimmekin yhdessä, miten voisin selvitä jatkossa paremmin. Tämäkin oli minulle uutta, yleensä en kerro keskeneräisistä asioista, koska jollain tasolla häpeän, jos ne eivät sovi "pärjäävän kaavaan", kuten esimerkiksi sairasloma. Mutta kun asioista puhui, ei se lopulta enää tuntunutkaan niin vaikealta. Jollain tasolla uskon, että saamani hyväksyntä auttoi minua ymmärtämään, että todellakin, saan tehdä omat ratkaisuni. En ole tilivelvollinen tai selitysvastuussa ratkaisuistani, eikä minun tarvitse saada niihin lupaa. Minulla on lupa tehdä omat ratkaisuni kokematta niistä häpeää tai miettimättä, mitä muut ajattelevat.


Ja tiivistäen: aikuinen(kin) saa tarvita apua, sairaus ei määrittele minua ihmisenä. Omille läheisille en ole diagnoosi tai jokin sairauden vaihe. Heidän antamansa tuki, apu ja hyväksyntä ei ole kiinni siitä, missä onnistun tai missä epäonnistun. Saan olla sellainen kuin olen, ottaa vastuuta mutta myös jakaa sitä.

Näihin tunnelmiin tänään,
<3 Jen

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Toipumisen avaimia osa1: Lamaannuksesta toimintaan

Minulle kuuluu hyvää. On kuulunut jo jonkin aikaa. Enää ei oikeastaan edes pelota kertoa tätä, koska en tällä hetkellä pelkää (ainakaan niin paljon), että tapahtuisi taas jotain, mikä romauttaa koko pakan. Sen verran iso prosessi tässä on käynnissä.

Se, miksi edistymistä on tapahtunut ja tapahtuu, ei kuitenkaan ole yhdestä asiasta kiinni, vaan uskon, että kyseessä on monien asioiden summa, vähän niin kuin sairastumisenkin kanssa. Ajattelin, että kirjoitan edistymisestä vaihe vaiheelta, ajallisesti aloitus osuu kesä-heinäkuun taitteeseen.
 
Olen varmaan joskus maininnut täälläkin, että minulle kiukku, pelko, ärsyyntyminen ja muut vastaavat ovat usein hyviä motivaattoreita toimintaan. Ensireaktioni on helposti lamaannus, mutta päästyäni siitä  eteenpäin jonkun "sysäyksen" kautta, käsittelen asioita toiminnan kautta. Esimerkin aiemmista vastaavista tilanteista voin kertoa amk-opinnnäytetyöstäni. Valmistumiseni venyi huomattavasti ja lopulta tilanne oli, että jos en saa opintoja päätökseen vuoden loppuun mennessä, joutuisin suorittamaan osan uudestaan. Vuosia kestäneen välttelyn jälkeen sain siis viimein tartuttua työhöni. Tein sinä syksynä myös paljon töitä ja olin ehkä ensimmäistä kertaa valmis pääsemään "vain läpi". Viikko ennen työn viimeistä mahdollista palautusaikaa ohjaava opettajani totesi, että jollekin toiselle antaisin tällä työllä kakkosen, mutta sinua en päästä edes läpi. Illalla purin tuntoja töissä ja sain työkaverilta neuvoja, miten toimia selvästikin epätasa-arvoisessa kohtelussa. Kotiin tullessani paniikinomainen kiukkuni oli laantunut ja kääntyi päässäni näytönhaluihin: minähän näytän, että onnistun. En edes miettinyt enää valittamista kohtelusta, vaan sen viikon yöt (päivät olin töissä) kirjoitin kirjoittamastani. Lopputulos kiitettävä arvosana ja valmistuminen.

Uskon, että viimeinen osastojaksoni yhteydessä tapahtui vastaavasti. Asiasta on mainittu aikaisemmin sivulauseissa, mutta nyt se sanottiin suoraan: olet kroonistunut. Ja kuten monet tietävät, kroonikkohoito --- se on vielä onnettomampaa kuin muut. Karkeasti tiivistäen: kroonistuneen hoidossa ei aseteta enää (pidemmän aikavälin) tavoitteita, tai mietitä, miten voisi toipua kokonaan. Osastohoidolla pyritään vain selviämään akuuteimmasta tilanteesta ja melkeinpä valmistaudutaan jo seuraavaan. Näiden sanojen ja linjausten jälkeen minä käytännössä lamaannuin. Otin sanat omakseni ja ikään kuin hyväksyin roolini, toivoton tapaus.


Sisäistettyyn toivottoman rooliin sain kuitenkin toisenlaista näkökulmaa tavatessani avohoidon työntekijöitäni. Sain näkökulmia käsitellä sanottua ja ihan konkreettisia ohjeita, miten tästä eteenpäin.  Kotona tein asioita kuten ennenkin, mutta näin jälkeenpäin ajatellen, en ollut valmis ponnistelemaan. Jos ei heti onnistunut, annoin periksi. Uskonkin, että ilman avohoidon työntekijöiden kanssa käytyjä keskusteluja, en olisi tässä kohtaa päätynyt soittamaan koti-kotiin ja pyytämään apua. Ei siis ehkä ole ihan tuulesta temmattu teoria, että yksikin sinuun uskova ihminen, voi joskus saada "ihmeitä" aikaan. Mutta haluan kuitenkin vielä lisätä, ettei kukaan voi tehdä asioita toisen puolesta, mutta kannustajia, sopivassa määrin tuuppijoita, niitä tarvitsee jokainen.

Auringonlasku Vanhan kaupungin lahdella

Koska tekstiä näyttää nyt tulevan, jatkan teemalla myöhemmin. Mutta tiivistettynä voisin sanoa, että alkupuskurina minun kohdalla toimi ensin lamaannuttanut pettymys ja kiukku, joka lähti myöhemmin rakentumaan toiminnaksi, kun siihen lisättiin oikeanlaista ymmärrystä ja tukea.

Voikaa hyvin,
<3 Jen

maanantai 11. elokuuta 2014

"Kesä, eikä mitään tekemistä --- Kun se loppuu, jää vain ikävä"

Suunntelmissa oli kirjoitella piankin edellisen tekstin jälkeen, mutta jostain syystä en ole saanut aikaiseksi. Ja koska syksy tekee tuloaan, ajattelin ennen asiatekstiin siirtymistä julkaista joitain kuvia kuluneelta kesältä. Kuvat eivät ole missään erityisessä järjestyksessä ja ne ovat kaikki itseni ottamia. Paikat vaihtelevat Helsinki - Pirkanmaa-akselilla.

































Toivottavasti myös Sinun kesästäsi on jäänyt paljon lämpimiä muistoja, jotka valaisevat pimeneviä iltoja ja lämmittävät myös silloin, kun pakkaset taas paukkuvat.

<3 Jen